"En minä meripoika rimputtele, vaan laulan minä heliästi —"
— No pojat, jungmannit, juokaa, juokaa, sopersi kapteeni. — Sinäkin, herrasmies, eikö kelpaa?
Huomio kääntyi Aarteeseen ja Jaakkoon, jotka seisoivat oven luona, aikeissa vetäytyä kannelle. Jaakko ei ollut maistanutkaan, Aarre oli juonut jonkun pisaran.
— Ei kiitoksia, sanoi Jaakko arasti, ja Aarre vastasi: — Minä jo join.
— Mokomaa juomista! huusi Nilsson. — Se on niin hemmetin pyhä, että jätti lasinsa tuohon noin, juuri tuohon, ja nyt minä sen otan, ssaa —
— Mutta sinun pitää juoda, herraskarkuri, rähisi kapteeni, hoiperrellen pöytänsä äärestä.
Aarre säikähti kapteenin käyttämää nimitystä ja huomasi jälleen parhaaksi turvautua vanhaan voittokeinoonsa. Reippaasti hän otti lasin ja tyhjensi sen yhdellä kulauksella. Entäpä tätä, yksi lasi… Oli hän joskus kotonakin maistanut, kun oli vieraita, sillä isä ei ollut ehdoton raittiusmies. Äiti sitävastoin —
Ei sitä nyt ollut aikaa ajatella. — Kippis! hän sanoi mahdollisimman iloisesti. — Heleijaa, veikot, minun on ruorivuoroni. Vahtipäällikkö varmaankin siellä janoon kuolee. Ja sitten hän livahti ulos.
Hän hämmästyi katsoessaan taivasta. Tavattomalla nopeudella pilvet olivat joka haaralta vetäytyneet kokoon, ja ilma näytti jo mustalta ja öiseltä, vaikka aurinko tuskin oli saattanut laskea. Nuorat kitisivät hiljaa, ikäänkuin valittava sairas uhkaavien kouristusten edellä. Meri kohosi vasta verkalleen, liikutellen laivaa melkein huomaamattomasti, mutta sen katsanto oli synkkä ja kammottava, täynnä turman ennettä.
Peränpitäjän merkinlyönnit helisivät yhtämittaa. Juostessaan kohti Aarre ehti vetää kellonsa esiin ja huomata, ettei aika vielä ollut ummessa. Samassa hän ymmärsi, miksi ne soivat.