— Jumalan tähden, riennä hälyttämään miehiä! Tämä on meidän perikatomme, elleivät joudu. Minä en voinut hievahtaa, paikka on karien tähden kaikkein vaarallisimpia…
Juosten Aarre palasi, syöksyi alas portaita ja temmattuaan oven auki törmäsi Jaakkoon ja kapteeniin. Hän kuuli samean äänen tyrkyttävän: — Vielä yksi! No, ole kiltti poika nyt… Kaksi jo meni, kyllä kolmaskin menee… No, etkös juo? Vai et? Pidä kiinni, Nilsson, älä laske…
— Myrsky uhkaa! Rientäkää pian kannelle! huusi Aarre yli rähinän ja melun. — Tulkaa! Joutukaa!
Hätäännyksissään hän ennätti omassatunnossaan tuntea polttavan pistoksen siitä, että oli unohtanut Jaakon. Poika oli kauheassa tuskassa, vapisi kuin haavanlehti ja voi kovasti pahoin. Yleisen liikkeen syntyessä Aarre kiireesti kuljetti hänet ruhvin vuoteelle, katseli häntä silmänräpäyksen, kun hän kalpeana lepäsi, taputti häntä, sanoen "Jaakko parka", ja sitten hän ryntäsi pois, sillä henkensä edestä täytyi kiiruhtaa. Toinen perämies jo jakeli nopeita komentoja; kapteeni ja ensimmäinen perämies olivat kykenemättöminä. Entä miehet? Aarre tiesi heidän tilansa ja käsitti samalla, että häntä, ainoata täysin selvää, odotti raskain edesvastuu työstä, niin ensikertalainen kuin hän olikin.
Hirvitti katsella, kuinka humalaiset miehet mastoihin kiipesivät. Mutta Aarre ei joutanut heitä seuraamaan silmillänsä; hän itse oli saanut vaikean tehtävän, suuren latvapurjeen kiinnisitomisen. Salamat jo sinkoilivat ilmassa, jyräys pamahti, vettä alkoi kaatamalla sataa. Se oli taistelua elämästä ja kuolemasta; joka hermo oli pingoitettuna, joka jäsen jänteessä. Se onnistui. Syvästi huoahtaen Aarre nojautui hetkeksi lepäämään, uupuneena, läpimärkänä, osaamatta ajatella muuta, kuin että se nyt oli tehty, hän ei itsekään ymmärtänyt millä voimalla. — Miten minun olisi käynyt, jos en olisi ennen niin paljon purjehtinut kaikissa säissä? hän ajatteli.
Sihinää, suhinaa. Ankara vihuri kallisti laivaa, jotta alimmat raakapuut sattuivat mereen. Aarre tarttui kiinni käsin ja jaloin, tuntien himmeästi, että varmaankin oli viimeinen hetki käsissä. Hänen täytyi sulkea silmänsä, eikä hän sitten tajunnut mitään, kuuli vain kuohua, kohinaa, veden pauhua ja ukkosen jylinää ympärillänsä. Mutta hänen sydämensä läpi värähti jotain muutakin, jotain salaperäistä ja ihmeellistä. Oliko mahdollista, että hän kuuli laulua?
"Suojaa mun eksynyt lapseni, jos millä hän tiellä lie…"
Aarre ei tietänyt, kuinka pitkä aika oli kulunut. Hänestä se tuntui mittaamattomalta, mutta se saattoi olla vain silmänräpäys. Laiva oli pystyssä jälleen, ja kiirehtien hän laskeutui mastosta kannelle. Hän oli pelastunut kuin ihmeen kautta, ja hän ymmärsi, mikä sen oli saanut aikaan: äidin rukous.
Alhaalla oli kaikki huiskin haiskin ja surkeassa tilassa. Kannella vesi läikkyi, uitellen astioita, puita, nuoria ja romua sekä päälle päätteeksi pöhöistä kääröä, joka kieri laidasta laitaan, huutaen haikeasti apua kapteenin käheällä äänellä. Näky oli säälittävän hullunkurinen. Missä muut miehet olivat, kun ei kukaan auttanut? Aarre katsoi ympärilleen ja sitten ylös. Purjeiden kimpussa kaikki tyynni. Hän ei kovin kiirehtinyt mennessään kääröä nostamaan, mutta menihän kuitenkin ja auttoi hänet kajuuttaan. Samassa hän muisti Jaakon. Poika raukka, kuinka mahtoikaan hänen laitansa olla? Hänen luoksensa täytyi rientää, odotti kannella työ mikä tahansa.
Vesi lainehti ruhvinkin lattialla, ja siitä Aarre tapasi pojan, ei päihtyneenä, vaan sairaana, kovin sairaana. Hänen kasvonsa kirkastuivat, kun hän tunsi tulijan.