— Kuinka te olette hyvä, sanoi hän, kun Aarre häntä hoivaili hellästi. — Noin minun äitinikin tekisi, jos voisi…
— Minullakin on rakas äiti, sanoi Aarre hiljaa, kostuvin silmin.
— Äiti on köyhä ja meitä on monta… Minä en voi olla kotona enkä minä tätä kestä… Voi, jos saisin kuolla!
Hän itki katkerasti, ja Aarre koetti lohdutella.
— Älä sano niin, kyllä se käy. Jumala antaa sinulle voimia.
Poika nosti päänsä, pyyhkien kyyneleitä. — Oletteko te uskovainen? hän kysyi epäröiden ja arasti, mutta iloinen odotus kajasti kasvoilta.
Sitä kysymystä ei kukaan ollut ennen tehnyt Aarteelle, eikä hän koskaan ollut sitä ajatellut. Se tuli pistona sydämeen, hän ei voinut sitä väistää.
— Ei, en luule, hän sopersi, pudistaen päätänsä. — Ei, en minä ole…
Poika tunsi varmaankin suurta pettymystä, ja Aarre kävi surulliseksi itsekin. He näkivät toisensa selvästi ainoastaan salamain risteillessä. Oli pelottavan juhlallista. Mutta ulkoa kuului huutoja ja kovaäänisiä käskyjä, levotonta liikettä ja myrskyn mylvinää. Aarre käsitti, että hänen täytyi mennä, ja hän jätti hyvästi Jaakon, joka hymyili kärsivällisesti, sanoen voivansa jo paljon paremmin.
Se oli kauhea yö, täynnä kuoleman vaaraa ja äärimmäisiä voimain ponnistuksia. Aamupuoleen pääsi uupunut toinen perämies levolle; ensimmäinen perämies oli jotenkin selvinnyt ja käynyt ruoriin, ja kapteenikin oli jalkeilla jälleen, huutaen itse komentoja. Aarre tunsi melkein menehtyvänsä väsymyksestä, vilusta ja hiukaisevasta pahantunteesta. Hän nojautui mastoon, koko laivan pyöriessä hänen silmissään. Silloin hän säpsähti kapteenin ääntä, joka kuului sillalta: — Ahvenainenko sieltä kömpii esille? Ylös prammiin! Etkö näe, vetelys, että purje on haljennut? Ei Valli yksinään sille mitään mahda.