Hetkeä myöhemmin puolihumalainen ensimmäinen perämies seisoi komentosillalla, kädessä virsikirja, joka hänelle oli tuotu, lukien kuin huonoa konetta vääntämällä: — "O sinä kaikkivaltias, laupias ja ijankaikkinen Jumala, sinä joka synnin tähden olet ihmiselle määrännyt, että hänen kuoleman pitää…"
Meren mahtava pauhu säesti hautarukousta. Mustille, vaahtoharjaisille laineille heitti nouseva aurinko verenhohtoisen kajastuksen. Ne pitelivät poikaa helmassaan jo kaukana, kaukana hurjasti kiitävästä "Pilvestä".
Sitten timperi aloitti virren ainoasta kirjasta, mikä löytyi. Aarre seisoi hänen vieressään, Valli ja toinen matruusi kurkistivat olan takaa. Se oli kaunis virsi hautauksesta merellä.
— — "Merehen meiltä ruumis tää nyt jääpi hautanansa, mut Jeesus Kristus herättää sen sieltä aikanansa. Kun kaikki kerran koottu on etehen Herran tuomion, hän myös on silloin kanssa — —"
— Hän on syyttämässä kahdenkertaista murhaajaansa ja itse Jumalaa myöskin, ajatteli Aarre. Hänen mielensä ei ollut hellyksissä, se oli synkkä ja kapinoiva. — Poika uskoi Jumalaan, ja miksi nyt tällainen vääryys sai kuitenkin tapahtua? Mutta sitten hän pelästyi omain ajatustensa juoksua. — Niin, ehkä juuri siksi, että hän uskoi… Kuinka hän itki, toivoen kuolemaa! Elämä olisi ollut ehkä pelkkää kärsimystä hänelle, mutta hänen rukouksensa kuultiin, ja nyt hänen on hyvä olla…
Aarre koetti rauhoittua, mutta kauhun kuvat kulkivat yhä hänen väsyneissä aivoissaan. Myrsky oli hiukan hiljennyt, ja ne miehistä, jotka koko yön olivat valvoneet, päästettiin nukkumaan. Hän ummisti silmänsä, mutta kuvat väikkyivät lakkaamatta ympärillä. Se oli kuin aaltojen tanssia, hurjaa kuolemantanssia, nousua, laskua, kuohua, pyörrettä, kietomista vilpoisiin käsivarsiin ja sulkemista mustaan syliin. Meri, meri, sinä joka kerran hohdit hurmaavana vihreässä, kimaltelevassa puvussa ja vaahtoisessa morsiushunnussasi — kuinka petollinen sinä olitkin, hymyilevä kauhun henki, hääyön syleilyyn tukehduttava morsian!
Meri hätääntyy, kuullessaan syytöksiä rakkaimmaltaan. Lemmenkateisena se pelkää laskea käsistään laivaa, joka nopeasti ja varmasti liitää kohti läheistä määräänsä. Tuuli yltyy taas, heittäytyen vastaiseksi.
Oi niitä tuskan ja kärsimyksen päiviä! Nälkää, sillä vesi tunki säiliöön, turmellen ruokavarat; vilua, sillä vaatteet olivat märkinä aamusta iltaan ja illasta aamuun; työtä yli voimien, kipua, kirouksia, iskujakin sopivissa tilaisuuksissa, sillä kapteeni vihasi Aarretta ja väijyi kostoa sille, joka häntä oli julkisesti solvaissut. Aarre ei uhmannut eikä kuohahdellut enää. Ylenmääräinen kärsimys väkisinkin taltutti, epätoivo lamasi, heikkous tylsistytti vihdoin. Hänen piti menehtyä, se näkyi olevan ennakolta määrätty.
Ensimmäisestä myrsky-yöstä satamaan — neljä vuorokautta, ei enempää. Valkamasta Kööpenhaminaan — ei täyttä kahta viikkoa. Mutta Aarteesta tuntui, että hän oli kestänyt vuosien kokemukset ja äkkiä vanhentunut toisen verran.
Oli aamu, kun rantaan saavuttiin, ja Kööpenhamina, Itämeren kaunis kuningatar, heräsi hymyilevänä auringon paistaessa; mutta kukaan miehistä ei pyytänyt muuta kuin ruokaa ja lepoa. — Ja konjakkia! huusi Valli, kun näki kapteenille tuotavan. Toiset yrittivät nauraa, mutta ei se oikein maittanut. — Illalla menemme maihin ja sitten latkimme, vakuutti Nilsson.