Se oli susien ahmintaa ja karhujen unta. Terveydeksi varmaan, koskapa he jo iltapuoleen olivat virkeämpiä ja huvinhaluisempia kuin konsanaan. Maissa piti viivyttämän ainoastaan muutamia päiviä, sillä sinne oli poikettu kapteenin yksityisten asiain tähden eikä lastia purkamaan; täytyi nyt ahnehtien käyttää aikaa hyväksensä ja kukkuramitalla korvata menneet vaivat.
Laivan ympärillä tunkeili väkeä kaikenkaltaista: salaperäisiä kuiskuttelijoita, koreita katutyttöjä, joutilasta satamakansaa. Yhden miehen vakava ryhti erottui muista. Hän astui "Pilveen" ja puhutteli väestöä ystävällisesti tanskankielellä, kutsuen jumalanpalvelukseen Bethel-laivalle. Enimmät eivät häntä täysin ymmärtäneet; siten Aarre joutui hänen kanssaan puheisiin. — Tervetultua, odotan teitä varmaan, hän sanoi sydämellisesti. — Jumalan rauhaa, nuori ystävä!
Aarre oli ennen käynyt vanhempainsa kanssa Kööpenhaminassa, ja häntä pelotti, että joku tuttava tai sukulainen hänet tapaisi ja tuntisi. Mutta sitten hän katsoi pellinpalaseen. — Ei, ei se ole mahdollista, niin kurjalta näytän. Huoletta voin mennä kaikkialle, mihin muutkin merimiehet.
Kutsujan käytös oli ollut aivan yksinkertainen, eikä hän mitään erinomaista puhunut, mutta Aarre ei käsittänyt, mikä siinä lämmitti, elvyttäen hänet tylsän synkkyyden tilasta, johon hän oli vaipunut. Kohta lensi hänen mieleensä kirje äidille. Niin, se oli kirjoitettava nyt ensiksi. Mutta miten? Millä sanoilla? Ei hän voinut valehdella, mutta vielä mahdottomampi hänen oli kertoa kamalasta merimatkastaan. Rakas äiti raukka, hän olisi varmaan kuollut, jos olisi aavistanut poikansa kärsimyksiä. Aarre tunsi sydämensä täyttyvän sanomattomalla hellyydellä ja kaipauksella, ja sen kaiken hän sulki muutamiin köyhiin riveihin.
— Siinä ei ole paljoa, mutta äiti ymmärtää, oi kyllä hän ymmärtää minua…
Äidin kuvaa seurasi toinen kuva: pieni tyttö, joka maalattiin samalle kankaalle kuin tumma poikanen; tyttö, jonka olento oli auringonpaistetta ja laulu linnun viserrystä; hänen kesäinen riemunsa, hänen nuoruutensa unelma, hänen tulevaisuutensa toivo — joka oli särkynyt ainiaaksi…
— Kiitos kuitenkin siitä, mikä oli, ja hyvästi, kallis, hyvästi, oma "meren tyttöni"!
"Niin, kiitos kaikesta! Kerranhan me lasna leikimme rakkahasti. Ah, luulin leikin sen jatkuvan vanhuuden päivihin asti…"
Aarre ei enää ollut sama kuin tunti sitten. Hän eli jälleen, eli muistoissa ja tunteissa. Samalla nykyhetki ja tulevaisuuskin heräsivät hänelle uusina. Ensiksi hänet valtasi halu noudattaa merimiespastorin kutsumusta, ja vähän siistittyään itseänsä hän lähti astumaan kanavan rantaa pitkin, sitten vilkasliikkeisen sillan yli ja edelleen Annan toria kohden. Hän ajatteli, kuinka kummallista oli sentään, että hän vielä kulki tässä, että hän oli säilynyt vahingoittumattomana eikä sortunut ja nääntynyt ylivoimaisen taakkansa painoon. Oliko siinä erityinen varjelus? Kenties… Mutta sitten nousi voimakkaana toinen ajatus: — Olen säilynyt tähän asti, mutta nyt en enää lähde merille siinä laivassa. Minä karkaan! Miksi en karkaisi? Hän tunsi kuin sähkön kosketusta, hän innostui ja kiihtyi. Kuinka se vain kävisi päinsä? Sen täytyi käydä. Hän kouraisi taskuunsa. Olihan siellä paperit? Onneksi!
Hän oli nyt saapunut siihen paikkaan, missä lepäsi vanha laiva, "Bethel", tanskalaisen merimieslähetyksen "kirkko". Hän alkoi epäröidä. Hukkaisiko hän aikaa menemällä sinne? Kuitenkin hän astui alas, pysähtyi ovelle ja silmäili ympärillensä. Laivan sisusta oli muodostettu suureksi, yksinkertaiseksi saliksi, joka oli täynnä penkkejä. Jumalanpalvelus oli jo alkanut, pastori puhui paraikaa, mutta miehiä oli vain kymmenkunta etumaisilla penkeillä. Aarre huomasi, että syvä, vakava katse kiintyi häneen. — Tuo mies ei päästä minua, hän kysyy kuka minä olen, tuli sinä hetkenä hänen mieleensä, ja samalla kuin hän peräseinältä puhujan pään yläpuolelta luki tanskankieliset sanat: "Mestari on täällä ja kutsuu sinua", samalla kuin hän huomasi käden viittaavan häntä lähemmäksi, hän vetäytyi taapäin, poistui ovesta ja pakeni. Hän häpesi itseänsä, hänen poskensa kuumottivat ja sydän löi rauhattomana — mutta hän ei tahtonut, hän ei tahtonut… Sillä kun Mestari kutsui karkulaista, kutsui hän kotiin, ja se merkitsi nöyrtymistä sydämen syvimpiä pohjia myöten…