Ei, hän tahtoi itse auttaa itseään, hän tahtoi karata laivastansa; niin, sen hän oli tekevä. Kun tietäisi yhdenkin, jolle uskaltaisi puhua siitä!
Aarre oli ehtinyt vain vähän matkaa "Bethelistä", kun hän huomasi Vallin ja ylipursimiehen kiertävän esille kulman ohitse. Hän huusi heille, ja he kääntyivät. Näillä seuduilla varmaan useimmat toisistakin liikkuivat, sillä täällä katujen varret olivat täynnä kapakoita ja merimiesten ilopaikkoja.
— Kas, kas, sanoi ylipursimies. — Meidän siveä, kiltti poikamme kulkee yksikseen huvittelemassa, jotta me vanhat paatuneet luulisimme hänen istuvan kirkossa!
— Älä välitä hänen loruistaan, sanoi Valli. — Tule mukaan saamaan ryyppy, joka vahvistaa!
— Tulen, sanoi Aarre. Hän oli uhkapäällä jälleen. Kyllä hän tiesi kestävänsä lasin, kaksikin.
Siinä oli heidän edessään korkea rakennus, jonka alakerran ikkunat olivat verhotut ja ulkoseinät likapilkkuiset, kuten viinin jäljiltä. — Tuonneko? kysyi Valli, vaihtaen silmäystä ylipursimiehen kanssa. Tämä viittasi olkansa taakse toiseen taloon. — Etkö muista, silloin Hampurista tullessa? Se oli — Hän kuiskasi jotakin, jota Aarre ei kuullut. Valli nyökkäsi päätään, ja sitten he menivät.
Oven auettua oli Aarteella aivan sama tunne kuin tullessansa Sörnäisissä Atlan huoneeseen tai ensi kertaa kuullessansa Nilssonin juttuja. Mieli kuohahti, hän olisi halunnut heti kääntyä takaisin. Mutta ylipursimies näytti niin häijyn vallattomalta ja ivalliselta, että Aarre pakotti itsensä rauhallisen näköiseksi. — Yksi lasi, hän päätti. — Sitten menen pois, menen vaikka valkean läpi.
Ylipursimies nauroi jälleen, vilkutti silmää yhdelle koreahepenäisistä tarjoilijatytöistä, viittasi Aarretta ja sanoi merkitsevästi ruotsinkielellä, jota hän osasi: — Ensikertalainen! Valli katsoi toveriinsa miltei nuhtelevasti, sitten epäröiden Aarteeseen, mutta tyttö hymyili, jotta hampaat välkähtivät, ja ylipursimies ihan uhkui vallatonta iloa.
Juomat tuotiin, kullekin omansa. Valli katsoi jälleen Aarteeseen, mutta ei puhunut mitään. Tämä oli ottanut lasin tyhjentääksensä sen yhtä kyytiä ja lähteäksensä heti tästä inhottavasta pesästä. — Nyt nousen… Mitä? Jalat eivät kanna… Huone pyörii… Mitä minä sain? Kuule sinä, mitä minä sain?… Aarre hapuilee, yrittää ravistaa ylipursimiestä kauluksesta, mutta mies väistää nauraen, ja Aarre tapaa käsiinsä kimpun kiharoittua tukkaa… Sitten hän ei paljon muistanut, mitä tapahtui. Hämärästi hän tiesi, että oli yö ja tuli aamu; että Valli koetti saada häntä pois, mutta hän ei lähtenyt; että joku vieras tarttui häntä niskaan ja työnsi kadulle… Hän astui pari askelta, hoipertui… Missä hän oikein olikaan? Hukkunut. Hän oli varmaankin hukkunut, sillä pyörteet kohisivat… Nyt joku huusi, kun näki hänen vajoavan… Aarre, Aarre! Kuka huusi sitä nimeä? Joku liikutti, joku nosti… Hän raotti vaivalla silmänsä ja luuli katsovansa tuttuihin kasvoihin. Eihän se Viljo ollut? Ei, vai Viljo? Itsehän hän oli Viljo Rantanen ja hukkunut syvän meren pohjaan…
Hän sulki silmänsä eikä tietänyt mitään enää. Joku kantoi hänet ajurin vaunuihin. Päivä oli jo korkealla taivaalla, kaupat avattiin, aamulehtiä tarjottiin, torit vilisivät vilkkautta, ja satamissa laivat puhalsivat. Silloin ajuri pysähtyi Annan torin merimieskodin eteen.