VII
Se oli Viljo kuitenkin. Aarre näki hänet vuoteensa lähellä, herätessään monen tunnin perästä. Pää tuntui raskaalta, ja rintaa ahdisti epäselvä tuskan tunne. Mikä paikka tämä oli? Siisti, ystävällinen kammio, puhtaat, valkoiset lakanat — ja Viljo, suurin ihme kaikesta! Hän luki eikä huomannut hoidokkaansa heränneen. Ilmoittaisiko Aarre itsensä? Häntä hävetti niin, että hän olisi tahtonut kääntyä seinään päin ja ainiaaksi sulkea silmänsä Viljolta, mutta samalla hän ei oikein tietänyt, mikä häntä hävetti. Toisaalta hän oli utelias, hämmästynyt ja syvimmässä sydämessään iloinen kohtaamisesta, joka hänet oli pelastanut jostakin kauheasta. Mistä? Mitä oikeastaan oli tapahtunut? Hämärät muistot alkoivat palata kuin paha uni, hän liikahti tuskallisesti, Viljo kohotti katseensa kirjasta ja kohtasi hänen avoimet silmänsä.
— Missä minä olen? Ja kuinka sinä olet täällä? kysyi Aarre ensiksi.
— Minä tapasin teidät katuojasta, vastasi Viljo nuhtelevan suoraan.
Aarre ei voinut sanaakaan lausua.
— Kuinkako minä olen täällä? jatkoi Viljo. — Sehän on yksinkertainen asia. Tulin höyrylaivan lämmittäjänä ja ehdin ennen "Pilveä", vaikka myöhemmin läksin. Sitä minä enemmän ihmettelen, että "Pilvikin" tuli tänne. Kirjeessä oli sanottu, että se menee New-Castleen.
— Se meneekin. Mutta minä en enää astu siihen jalkaani, en vaikka henki menisi. Viljo, se on kauhea laiva. Mitä minun pitää tehdä? Neuvo, auta minua! Mutta ensin — missä minä olen nyt?
— Lähetyksen merimieskodissa. Ette voi viipyä kauan enää, teitä voidaan kaivata. Minun taaskin pitää pian lähteä konsulaattiin.
— Kuulithan, että minä en laivalle palaa. Se on mahdotonta! Mutta minä en osaa ajatella, kaikki pyörii päässäni. Olin päättänyt karata. Nyt en muista, joko suunnittelin jotakin…
Aarre oli noussut ja koetti järjestää pukuansa. Hän oli niin hervoton ja pahoinvointinen, että ainoastaan vaivalla sai sen salatuksi hiukan. Viljo katsoi häntä terävästi; kyllä hän ymmärsi, kuinka oli laita.