— Tokkohan olette ihan selvillä vieläkään, Aarre herra. Muuten te tietäisitte, ettei se ole mies eikä mikään, joka karkaa. Tietäisitte senkin, että karkurit usein saadaan kiinni, ja heitä kohtaa ankara rangaistus. Minkätähden te karkaisitte?

Aarre alkoi kertoa kapteenista ja oloista "Pilvellä". Hän virkeni kiihkosta, ja kuva toistaan räikeämpi vieri esille. — Viljo, Viljo, auta minua pelastumaan sieltä!

Viljo oli hyvin totinen. Yksi kohtaus vaikutti häneen tärisyttävästi — kertomus nuoresta pojasta, jonka suuhun konjakkia kaadettiin.

Hän muisti jotakin toista. Siitä oli monta vuotta kulunut, hän kävi kansakoulua siihen aikaan. Hänen oma isänsä oli juovuksissa ja väkisin juotti hänellekin. Sitä vihaa, sitä pohjatonta inhoa, jota hän oli tuntenut sillä hetkellä ja sitten toinnuttuansa! Ei kukaan muu kuin kotiväki tullut tapauksesta tietämään, mutta itse hän tiesi, ja se ratkaisi ainiaaksi hänen vastaisen suuntansa. Kyläläiset ihailivat ja kehuivat häntä, joka oli raitis, vaikka isä joi, eikä yksikään aavistanut, minkä kamalan kokemuksen hinnalla se oli voitettu…

Hän voisi kestää, sillä hän oli karaistunut voitettuaan kiusauksissa, nuoruusvuosien synkässä taistelussa, jonka kolkon kovuuden hän yksin tunsi. Aarre oli oikeassa, "Pilvi" ei ollut hellän, hyvän kodin kokemattomalle suojatille mahdollinen.

— Niin se on, minä käsitän nyt. Teidän täytyy päästä paikastanne tavalla millä tahansa ja palata kotiin, äitinne luo, Laineen luo…

Viljon ääni oli katkera, mutta Aarre ei siihen pannut huomiota. Kun ne kolme sanaa mainittiin — koti, äiti, Laine — silloin hän vasta selvisi tajuamaan, silloin hän äkkiä muisti kaikki, joutuen epätoivoon, joka rajuna puhkesi.

— Kotiinko? En koskaan voi nähdä heitä tämän jälkeen… Voi minua kurjaa onnetonta! Sinä minut löysit, Viljo, sinä näit ja tiedät, mutta puoleksi vain… Se on hirmuista!

Hän kätki kasvonsa käsiinsä eikä enää koettanutkaan hillitä ja peitellä.

— Mutta minun syyni se ei ollut, ei, Viljo. Yhden ainoan lasin olin päättänyt ottaa, aivan niinkuin laivallakin tein, ja sitten olisin lähtenyt. He pettivät minut, he juottivat jotakin huumaavan väkevää, joka sai minut heti pois tajustani. Siitä seurasi kaikki. Olin heidän vallassaan, he juottivat lisää, he tekivät mitä tahtoivat. Tiedätkö sinä, millaisia he ovat? He ovat helvetin henkiä ihmishaamussa. Jospa voisin kirota heitä niinkuin tahtoisin — sillä heidän yksin oli synti ja syy! Minun ei tarvitsisi tuntea syyllisyyttä; kurja juopunut oli toinen — en minä… eikä minun tahdostani… Mutta Viljo… se on kauheata kuitenkin, niin pohjattoman kauheata että minä en jaksa sitä kestää… Minussa on tahra, joka ei koskaan mene pois. Se on väärin! Minä syytän Jumalaa, nyt on minulla oikeus, jos ei ennen ollutkaan, kun kapinanhenki nousi. Sillä minä olin ja olen viaton! Minkätähden se siis tapahtui?