— Yhden lasin tähden, vastasi Viljo.
Mykistyen, säikähtyen Aarre kohotti katseensa häneen. Viljon silmissä ei ollut armoa, niissä oli tuomio. Aarteen pää painui alas jälleen; äskeinen epämääräinen syyllisyydentunto, jota hän kapinoiden oli koettanut vaimentaa, palasi selvänä ja ankarana. Puolustelut hälvenivät kuin lintuparvi hajoaa säälimättömän laukauksen pamahtaessa, ja hän yksin jäi jäljelle suojatonna, satutettuna. Tällä hetkellä hänen ei johtunut enää mieleensä vierittää syytä viettelevien, petomaisten ihmisten niskoille, vielä vähemmin Jumalalle. Ei hän sitäkään ajatellut, että "yksi lasi" hienon, puhdastapaisen isän kädessä oli häntä totuttanut pitämään sitä vaarattomana. Hän käsitti vain, että Viljo sanoi syylliseksi häntä itseänsä, koska hän oli tahallaan mennyt kapakkaan, ja niissä sanoissa oli julma, lahjomaton totuus.
Aarre tunsi käden olallansa ja katsahti ylös avuttomassa tuskassa. Viljon muoto oli sulanut melkein lempeäksi, kun hän pyytäen sanoi:
— Tehkää niinkuin minä neuvon ja lähtekää kotiinne! Minä astun teidän paikallenne, sillä minunhan se oikeastaan onkin. Uskon varmasti, että voin saada kapteenin suostumaan. Asiassa on kyllä monta mutkaa, nimenvaihtonne ehkä vaikein, ja sitten myöskin minun oma palvelussitoumukseni. Olisi helpompaa, jos minun olisi määrä lämmittäjänä palata takaisin samassa laivassa, jossa tulin, mutta nyt se on myöhäistä… Niin, se on totta, en ole vielä kertonut. Jo Helsingissä sovin kapteenin kanssa siten, että saan Kööpenhaminassa erota toimestani, jos minun onnistuu hankkia itselleni toinen paikka ja sijalleni kunnollinen mies. Ei ollut paljon toivoa, mutta sallimus johti ihmeellisesti. Tuskin maihin pääsimme, kun tapasin erään meidän pitäjän pojan, joka sanoi mynstränneensä täällä ja lähtevänsä kohta Austraaliaan. Minä kävin katsomassa hänen laivaansa, ja hän kertoi silloin, että hän oli ollut suuressa pulassa ja työnpuutteessa ja tullut iloiseksi saadessaan vihdoinkin hyyryn; mutta kovin häntä pahoitti lähteä niin kauas, kun oli nuori vaimo kotona Suomessa. Minä kohta ehdotin paikkojen vaihetusta, hän ihastui kovasti, ja kapteenit myöntyivät ilman vaikeuksia. Sopimus konsulaatissa on tehtävä tänä iltana. Siinä nyt ollaan.
— Miksi sinä tahdoit laivastasi muuttaa? Oliko sielläkin paha olla?
— Ei, ei ensinkään… Viljo epäröi jatkaessaan: — Tahdoin alusta asti pitkän veden laivaan, ja sitäpaitsi purjelaiva on aina toista kuin höyrylaiva ja oikea merimies toista kuin lämmittäjä. Mutta oli siinä muutakin… Se on tässä asiassa yhdentekevää, olkoon sanomatta. Teitä minä nyt ajattelen. Olisi sopinut hyvin, että teidän kanssanne olisin paikkaa vaihtanut, mutta eihän se enää ole mahdollista…
— Minä lähden Austraaliaan! huudahti Aarre. — Nythän se juuri mahdollista onkin. Sillä kotiin… ei, ei, Viljo… Ei nyt! Minä en voisi nähdä heitä, minä en kehtaisi katsoa silmiin äitiä enkä… enkä… Jumalan kiitos, että pääsen matkaan — kauas, kauas pois! Mikä laiva se on? Milloin —?
— Odottakaa, malttakaahan, hillitsi Viljo. — Teidän pitää syödä nyt, että voimistutte, ja sillä aikaa minä koetan tuumata. Kuuletteko päivälliskellon? Tarvitsisi kai minunkin vähän syödä, mutta muut asiat ovat kiireisempiä. Menkää nyt vaan.
Aarre hätääntyi. Ei hänen nälkä ollut, mutta voimia hän tarvitsi. Viljo oli oikeassa. Mutta entä jos hän täällä tapaisi sen eilisen syväkatseisen miehen — sen, jonka olento oli niin velvoittava ja kiinnipitävä? Ja voisiko hän tahraantuneine vaatteineen mennä yhteiseen ruokasaliin näin siistissä majalassa? Yhtäkkiä hän tuli ajatelleeksi, että hänellä oli ainoastaan kymmenkunta markkaa eilen — ja mitä lienee kulunut? Hän kouraisi taskuansa. Missä kukkaro? Ei kukkaroakaan!
— Viljo… minulla ei ole yhtään penniä…