— Älkää huolehtiko. Köyhä minä olen kuin kirkonrotta, mutta sainhan vähän palkkaa. Minä maksan, Aarre herra —
— Aarre herra! Älä sano niin, se on kuin ivaa. Kätesi tänne! Aarre vain. Niin, se nimenmuutos — miten siitäkin suoriudumme…
— Minä teen parastani ja koetan keksiä jonkin keinon. Itselläni minulla on oma nimeni; hain uuden papinkirjan heti lähdettyänne ja sanoin entisen joutuneen pois, vaikka en kertonut miten. Puhutaan sitten enemmän, tulkaa nyt vaan, minä lähden mukaan, jos se on parempi.
— Aarre Rantanen, Viljo Rantanen — kaksi veljeä. Sopiiko niin?
— Hyvä. Muista sitten myös, etten ole "herra" enkä "te"!
He nauroivat ja Aarrekin tuli hyvälle tuulelle, heittäen menemään arvelut ja epäilykset. Olipa tämä somaa.
— Kuinka hän on nuori ja lapsellinen, ajatteli Viljo. Hänen tuli kovin sääli, hänen täytyi voittaa vaikeudet Aarteen tähden.
Ruokasali oli hyvin siisti, kuten makuuhuoneetkin, mutta niin perin yksinkertainen, että Aarre unohti hävetä huonoa asuansa. Ystävällinen emännöitsijä tervehti Aarretta, ikäänkuin ei olisi ennen nähnytkään häntä — sinä surkeana hetkenä, jolloin Viljo tajuttoman kantoi sisälle. Pöydän ympärillä aterioitsi monta miestä. Viljon rinnalla Aarteen oli helpompi istua joukkoon, mutta parhaalta tuntui kuitenkin, kun kaikki oli onnellisesti ohi, maksu suoritettu ja he molemmat kadulla kulkemassa satamaa kohti.
— Minä pelkäsin merimiessaarnaajan tulevan, sanoi Aarre. — Kerroinko, että eilen olin hänen kokoushuoneensa ovella? Voi, jospa olisinkin mennyt sisälle silloin, niin, voi jos olisin! Nyt en tahtoisi häntä lähestyä, en mistään hinnasta — mutta eikö ollut ihmeellistä kuitenkin, että sinä veit minut juuri lähetyksen majalaan?
— Sehän on ainoa kunnollinen, vastasi Viljo.