Einar ja Mailis, he ymmärtävät luonnon verhottuakin kieltä. Meren syvyys päilyy salaperäisenä, tallentaen piilossa povessaan auringon yöhyväisiä, ja hiljaa, hellästi se kietoutuu saarien ympärille, ikäänkuin pyytäen anteeksi ja sovittaen kiihkopäiviänsä. Saarien varjot sulavat veteen; ei tiedä, missä maa loppuun ja meri alkaa. Yksi piste vain on kirkas. Jokin kalastajaryhmä on vetämässä nuottaa täällä sisävesissä; rannalle on tehty tuli, ja nyt vietetään rattoisaa lepohetkeä sen ympärillä, kunnes uudelleen on potkettava nuotta apajalle.
— Eikö tämä ole suurta sopusointua? lausuu paroni ihaillen, kun he hetken ovat seisoneet ääneti.
— Minä soisin sen siirtyvän sieluuni, kuiskaa Mailis. — Ja lastemme sieluun.
Hänen miehensä ei vastaa. Mailis luo jälleen katseensa kauas meren ja taivaan yhtymille ja huomaa äkkiä pilvenlongan, joka luoteesta kohoaa.
— Tuleekohan myrsky? hän kysyy, tuntien kylmän puistatusta.
— Tulee kalailma ja purjehdusilma, arvelee paroni iloisesti.
Mailisin ajatukset siirtyvät merestä kalastajiin ja kalastajista kauas pois. Jumalan kiitos, että kaikki säät ovat hänen vallassaan, niin meren kuin elämänkin…
He palaavat sisälle ja kulkevat ohi palvelustytön, joka asettaa pestyjä pöytäastioita ruokasalin uusmuotiseen kaappiin. Paronitar taputtaa keveästi hänen olkapäätänsä, kiitokseksi päivän työstä. Paroni hiukan kääntää päätänsä, kysäisten, onko purjevene jo käskyn mukaan köydellä kiinnitetty.
— On, herra paroni. Ja huomenna seppä tuo rautavitjat.
— Hyvä, kuuluu lyhyt, jyrkkä vastaus.