Aarre kumarsi kohteliaasti. — Herra kapteeni, en mitään niin hartaasti toivo kuin palvella teitä. Kiitos, tuhat kiitosta! Nyt riennämme edellisen kapteenin luo, ja varmaan kaikki käy hyvin, koska alku oli näin onnellinen. —
He lähtivät ulos, Viljo tyytyväisenä, Aarre täynnä onnea.
— Viljo rakas, en tiedä kuinka kiittäisin sinua. Olenko minä hirveän itsekäs? Sinä olisit päässyt tällaisen hyvän kapteenin laivaan, ja nyt menet minun viheliäiseen "Pilveeni" kärsimään. En voisi ottaa niin suurta uhria vastaan, ellei —
— Älä puhu turhia. Mitään kärsimystä ei voi verrata siihen, jota viimeisessä paikassani sain kokea, ja siksi jokainen vaihetus on etu minulle…
— Mitä sinä oikein tarkoitat, Viljo? Sanoithan että laiva oli hyvä ja kapteeni samoin. Ei voi olla kurjempia oloja kuin "Pilvellä". Ehkä kuitenkin sinä saat parempaa, kun kapteeni kuulee, että olet Atlan veli.
— Atlan veli? Viljo pysähtyi, käyden kovasti kiinni Aarteen käsivarresta. — Miksi sanoit sen sanan? Minkätähden se voisi vaikuttaa? Sano totuus, Aarre, minä vaadin sinua!
Hänen muotonsa oli niin muuttunut, että Aarretta pelotti. Empien hän vastasi:
— Kapteeni näkyi pitävän Atlasta.
— Sano mieluummin, että kapteeni näkyi pitävän häntä — Ja Viljo työnsi huuliltaan ruman, karkean nimityksen. — Niinkö? Niinkö? Voi Jumala, armahda meitä!
Viljo piteli ohimojansa, ikäänkuin olisi pelännyt järkensä sekaantuvan. Aarre oli kauhusta mykkänä. Hän ei koskaan ollut aavistanut tyynen, juron Viljon kätkevän niin riehuvia tunteita povessaan.