— Nyt, jos tahdot, kuule entiset kärsimykseni! Perämies oli suhteissa Atlaan, ja kaikki toisetkin hänen tunsivat, nuorinta myöten. Huomasin sen jo ennen lähtöä, ja siksi tein sopimukseni vain tänne asti. Olisin kuollut mieluummin kuin sitä seuraa kestänyt! He eivät kuitenkaan olleet pahoin paatuneita miehiä. Onneton tyttö, kuinka minä näin hänen rannassa kietovan ja houkuttelevan! Emmekä me kotolaiset ole mitään tietäneet näinä vuosina… Hän on mennyttä kalua, hän ei enää anna itseänsä pelastaa. Luuletko, etten pyytänyt ja puhunut? Olisin palannut takaisin ja vienyt hänet kanssani, mutta hänkö olisi tahtonut! Voi, miksi ei meille kukaan ilmoittanut ajoissa? Nyt en muuta voinut kuin kirjoittaa kotiin ja sitte koettaa paeta kauas, niin pitkälle kuin maailmata riittää. Helvetin tuskaa se oli, jota laivalla kärsin, kun miehet hänestä puhuivat. Luulin jo päässeeni siitä — ja sinä sanot, että "Pilven" kapteeni —

— Viljo parka! Olen pyytänyt sinulta mahdottomia, nyt sen ymmärrän. Minun tuulentupani kaatuu, minun täytyy jäädä, ja sinä lähdet Austraaliaan, Aarre huokasi syvään. — Se on kohtalon rangaistus, minä en voi välttää. Mutta yksi asia —

— Odota, anna minun tyyntyä! Ei, minä otan paikkasi kuitenkin… Mies jaksaa kantaa, kun hän on karaistu. Koskapa maailma ennen olisi armahtanut minua…

— Siitä ei tule mitään, Viljo, jos tuolla mielellä aiot lähteä. Ei kapteenikaan suostu. Ajattele, että minä olen palkatta palvellut, ja se on suuri säästö hänelle.

— Minäkin voin palvella palkatta, edestakaisin. Ei ole elämäni paljon arvoinen. Jos sinä nuhtelet miesten törkeyksiä tai suorastaan vastustat kapteenia, kun hän pakottaa juomaan, silloin sinua voidaan kohdella siten, että taivut tai kuolet. Se olisi vahinko, toinen tai toinen. Minä en taivu, ja henkenikin on sitkeämmässä, mutta jos sen piinaavat ulos minusta, ei sekään ole niin vaarallista.

— Viljo, sinä kauhistutat minua! Miksi puhut noin? Jos oletkin katkera Atlan tähden, niin onhan sinulla —

— Mitä sitten? keskeytti Viljo, kiihtyen yhä katkerammaksi, sitä myöten kuin vuosikausia seisoneet sulut aukenivat, purkaen ulos kaiken pidätetyn, piilotetun sisällyksensä. — Sinä paroni, rikas lellipoika, ymmärrätkö sinä mitään semmoisen köyhän hylyn kohtalosta kuin minä olen? Meitä oli monta, ja minä vanhin kuormaa kantamaan, jos en ota lukuun Atlaa, joka aina osasi liukkaasti livahtaa pois ja syytää pahat minun niskaani. Tiedätkö sinä, miltä maistuu, kun reipas poika vuosi vuodelta saa istua ahtaassa tuvassa kehtoa keinuttamassa, vaikka ulkona meri pauhaa ja toiset lapset leikkivät rannalla? Tiedätkö, onko silloin hyvä olla, kun vatsassa nälkä kurisee, koska isä on ainoilla rahoilla ostanut viinaa? Tai siitäkö mieli iloiseksi tulee ja luonto helläksi, kun tuuppaukset ja tylyt sanat ovat jokapäiväistä leipää ja selkäsaunat päällisherkkuja, syystä ja syyttömästi. Siksihän se minun parkittu nahkani kyllä laivaköyttäkin sietää! Aavistatko sinä, miltä raakuus ja huono elämä tuntuu, kun täytyy sitä aina nähdä ja kuulla, ja on koulussa oppinut ikävöimään parempaa? Minä en olisi kestänyt, olisin jo aikaa lähtenyt pois, ellei olisi ollut jotakin, joka pidätti… Siitä ei kannata puhua, nyt ei ole sitä enää. Kaiken kukkuraksi minun piti nähdä sisareni langenneena viettelijänä, pahennuksena itselleen ja muille. Sano nyt, onko elämälläni arvoa? Sano, onko mitään, jota varten säästäisin itseäni?

— On paras kuitenkin — Laine.

Maksoi ponnistuksen lausua sitä nimeä Viljolle. Aarre ei tietänyt mitään varmaa, mutta hän aavisti ja pelkäsi. Vaistomaisesti hän oli tuntenut vastenmielisyyttä Viljoa kohtaan tähän päivään asti, jona hän näki hänet uudessa valossa, pelastajanansa ja hyväntekijänänsä. Nyt saattaisi hän puolestaan olla jalo ja uhrautuvainen, nyt oli hänellä ehkä mahdollisuus vuorostaan lohduttaa ja nostaa… Mutta tuskin oli kallis nimi tullut hänen huulilleen, kun hän jo katui. Ei, hän ei sitä kestäisi. "Meren tyttö" yksin Länsirannassa, valkoisten uudinten varjossa, kyynelin kastamassa kukkiansa, jotka ikkunalaudalla seisoivat, tai ulkona vapaalla rannalla, auringossa kultahiuksineen, siellä, missä kerran kaksi lasta rakenteli siltoja hiekkaan — se oli kaihoisaa, se oli katkeraa, mutta sitä muistoa saattoi kestää, kun ponnisti kaiken tarmonsa ja miehuutensa. Vaan tietää hänet toisen rakkaaksi — ei, se oli mahdotonta! Ja itse kehoittaa toista menemään hänen luoksensa — mahdottomampaa vieläkin, liikaa, yli-inhimillistä… Pelonalaisena kuin se, joka tuomariltansa odottaa kuolemantuomion lankeamista tai armahduksen ihmettä, hän katsoi Viljon kasvoihin. Niissä ei ollut toivoa eikä iloa. Aarre hengähti helpotuksesta, ja Viljo näytti lukevan hänen tunteensa, sillä synkkä, katkera piirre hänen muodossaan muuttui syvästi ylenkatseelliseksi.

— Sinä mainitset minulle hänen nimensä — sinä! Tiedätkö, mitä hän oli minulle lapsuudesta asti? Elämäni kolkossa pimeydessä hän oli valon säde, mutta aina se uhkasi himmetä, kun sinä tulit. Osaan yhden kertomuksen raamatunhistoriasta paremmin kuin kaikki muut: sen, jossa profeetta kertoi kuningas Daavidille rikkaasta miehestä, joka otti köyhältä ainoan lampaan. Hän oli minun ainoani, jonka sinä otit. Älä pane kiveä kuormalle, älä tee pilkkaa! Minä tiedän kaikki…