— Viljo, Viljo, älä pane kiveä kuormalle sinäkään! Eihän hän ole minun.
— Ei, ei vielä — tiedän senkin. Mutta minulta sinä hänen sydämensä varastit. Eikä siinä kyllin. Puhtaasta, hyvästä tytöstä teit liehakon, joka paroniansa odotellessaan voi heittää hellän silmäyksen moukka raukallekin… Olen puhunut sinulle kärsimyksistäni, mutta en siitä kauheimmasta, että se alenee, joka oli kaunein ja korkein, ja että sitä täytyy halveksia, jota rakasti enemmän kuin omaa elämäänsä…
Aarre hämmästyi. Hän ei enää tuntenut Viljoa eikä ymmärtänyt, mitä hän puhui.
— Mitä sinä tarkoitat, Viljo? Me rakastamme häntä molemmat — ja hän?
— Itkee sinua arvatenkin, mutta mairitellen hymyilee minulle…
— Niinkö se siis kuitenkin oli… Minä luulin, että menehtyisin, jos saisin sen kuulla, ja nyt sinä sen sanot… Viljo, Viljo, sinä nimität itseäsi onnettomaksi, ja hän rakastaa sinua!
— Aarre!
— Niin, se on totta, sillä minut hän karkoitti pois…
— Aarre! Viljo pysähtyi läähättäen ja tuijotti häneen hurjasti, kuin epäillen kauheata pilkkaa. Mutta vilpitön suru Aarteen kasvoilla puhui totuuden kieltä. Viljo herpaantui sen edessä. Odottamaton onni tulvi niin voimakkain aalloin hänen ylitsensä, että hän menetti kaiken tasapainon.
— Nyt minä suostutan "Pilven" kapteenin vaikka millä voimalla. Nyt minä menen kärsimyksiin niinkuin juhlaan. New-Castleen vain — ja sitten kotiin, suoraan kotiin! Aarre, Jumala sinua siunatkoon…