Aarre näki suuret kyyneleet Viljon karkeilla poskilla. Itse hän oli oudossa mielentilassa: ei riehunut, ei valittanut, oli vain hiljaa, luonnottoman hiljaa.
"Pilven" kapteeni oli humalan hyvällä päällä. Viljo kävi reippaasti hänen luokseen ja esitti paperinsa, selittäen olevansa oikea William Rantanen, joka tahtoi vieraalta sijaiselta paikkansa pois.
— Atlanta Rantasen veli? kysyi kapteeni, siristäen silmiänsä.
— Niin olen, vastasi Viljo hilliten itseänsä. — Minä tunnen tämän toisen, joka sai paperini; hän on ylhäinen herra, huvitettu seikkailemisesta. Laskekaa hänet menemään, hän on jo saanut kyllikseen. Kuulin että hän on palkatta palvellut, ja minä suostun samaan, jotta ette joutuisi vahinkoon.
— Aa, sinä lurjus, sanoi kapteeni Aarteelle, — missä olit koko yön? Jos et täksi yöksi olisi palannut, olisin ilmoittanut poliisille. Vai ylhäinen herra? Mitä? Kyllä minä semmoiset herrat opetan! Ajetaan herruus nahasta ulos, se on hänelle parahiksi!
— Saattaa olla, sanoi Viljo rauhallisesti. — Jättäkää se kumminkin tällä kertaa muiden tehtäväksi. Mitä hauskaa teillä on vastahakoisesta työntekijästä, kun saatte toisen innokkaan ja alttiin? Minullehan vahinko tulee, mutta en siitä välitä. No, herra kapteeni, eikö sovita?
— Atlan veli, niinkö sinä sanoit? kysyi kapteeni uudestaan, vetäen suutansa ystävälliseen hymyyn.
— Niin, toisti Viljo.
— Pikku Atlan tähden, hän sanoi makeasti. — Kas niin, poikaseni, hyvä on. Ja sinä, hän kääntyi Aarteen puoleen, — laita luusi täältä ja kiitä että ne ovat eheinä!
Se oli hyvästijättö. Aarre vastasi samalla mitalla, kääntäen selkänsä sanaa virkkamatta, sillä välin kuin Viljo keskusteli vaihdoksen vaatimista toimenpiteistä. Tovereista Aarre ei tavannut ketään, kun hän ruhvista tavaransa nouti.