Viljolla ei ollut kiirettä, koska "Pilvi" viipyi vielä vuorokauden. Konsulaatista palattua hän lähti saattamaan Aarretta Dianalle ja maksoi melkein viimeisillä penneillänsä ajurin, jolla tavara-arkku kuljetettiin. Kun se oli paikallaan tilavassa, hauskassa ruhvissa eikä mitään enää ollut tehtävää, silloin molemmat nuorukaiset ojensivat toisilleen kätensä, yhdistäen ne puristukseen, joka kertoi, että kumpikin tunsi olevansa toiselle paljon velkaa, syvää kiitollisuutta ja uskollista ystävyyttä, joka oli säilyvä eronkin yli.
— Sinä pelastit minut, sanoi Aarre.
— Sinä annoit minulle toivon katkeruudessani, sanoi Viljo.
— Sinä säälit ja autoit minua, vaikka luulit että olin ottanut "ainoan karitsasi"…
— Sinä viittasit minua hänen luokseen, vaikka rakastit häntä…
— Viljo, sanoi Aarre silloin äkkiä, — älä siitä kiitä! Sinä olet parempi ja voimakkaampi minua. Ei se ollut jalo uhri niin kuin ajattelet, sillä en sitä vapaaehtoisesti antanut, ja minä pelkään, että jos se tapahtuu, minä suruuni sorrun… Älkäämme puhuko siitä enempää, en jaksa nyt… Vie terveisiä äidilleni, vie kaikille, myös Länsirantaan… Hyvästi, hyvästi! Kiitos, Viljo, vielä kerran!
Päivä oli ollut liian vaiherikas ja liian täynnä mielenliikutuksia. Aarre oli heikko edellisen yön jälkeen, ja kun hän jäi yksin ja jännitys laukesi, tunsi hän voimansa olevan kokonaan lopussa. Hän oli ollut niin turvassa Viljon luona, niin iloinen uudesta paikastansa, niin huolissaan siitä, miten "Pilvellä" kävisi, ja sitten osaaottava Viljon tuskaan ja epätoivoinen Laineen tähden, että kaikki muu oli vähäksi aikaa unohtunut. Nyt uupumuksen ja hylätyn yksinäisyyden tunteen mukana palasi omantunnon kalvava vaiva. Hän olisi tahtonut rukoilla, mutta Jumala tuntui paenneen kauas pois. Hän ajatteli äitiänsä, mutta häpeä vain kasvoi, sillä hän oli pettänyt rakastavan luottamuksen. Kuinka onnellinen hän olisi voinut olla, päästessään merta kyntämään suuressa, kauniissa laivassa, hyvän kapteenin komennossa, kauas, kauas vieraisiin ihmemaihin! Kaikki muu suru olisi ehkä saattanut siellä vaimeta ajan aaltoihin — mutta synnin varjo oli seuraava häntä minne hän menikin, vaikka merten ääriin. Hän katseli tummaa vettä, ja hänen silmistäänkin vesikarpalot alkoivat vierähdellä. Hän muisti runoilijan valitusta:
"Vuoskausia kärsimys kalvaa voi ilon tyhjän ja kurjan tähden, ja tahra, min hetken huumaus toi, ei kuumin kyynelin lähde. Punaruusuista tuskaa, murhetta vuotaa…"
— Mutta se ei ollut minulle ilo! Ne eivät olleet punaruusuja!
Hän kohotti päänsä, ja piirteisiin tuli jälleen uhmaa ja terästä. — Minä voitan surun, sillä tästedes olen voittava synnin ja vaaran, nyt kun minä ne tunnen. Houkka joka lannistuu! Kun on yksin suuressa maailmassa, voi pian tulla haaveilijaksi… Mutta minäpä näytän, etten sittenkään ole mikään huono mies enkä mikään raukka!