— Viime yönä se ajatus ei jättänyt minua. Jos Helmi tuntisi Liljan kohtalon, näkisi hän vaaransa ja olisi pelastettu!
— Jos luulet parhaaksi, niin kerro. Ei se ole mikään uhraus minulle. Tee se vaan hienotunteisesti äläkä aseta Paavoa liian synkkään valoon. Kuka tietää, mitä hän on kärsinyt. Aimo poikani, meidän tulee oppia antamaan anteeksi.
Aimon pää oli painunut alas äidin puhuessa.
— En sitä tarkoittanut… minä todella pyydän jotakin kallista. Ajattelin, että Lilja itse puhuisi parhaiten…
— Hänen runonsa ja päiväkirjansa! Nekö veisit Helmille?
— Äiti, voisitko niitä käyttää arvokkaampaan tarkoitukseen?
Vanha rouva ei hetkeen vastannut. Sitte hän hitaasti kääntyi pois, meni huoneeseensa, avasi vanhan kaapin ja otti sen sisimmästä kätköstä sinikantisen vihkosen. Hän katseli sitä, ja kyynelet sumensivat hänen silmänsä.
— Aimo! — hän kutsui. — Tule. Ota siis, mitä pyysit. Minä rukoilin illalla ja pitkin yötäkin. Ehkä sinun ajatuksesi oli Jumalan vastaus.
— Niin minäkin olen ajatellut, — sanoi Aimo hiljaa.
— Tiedän, että isällä ei ole mitään tätä vastaan. Jumala olkoon kanssasi!