Aimo syleili äitiänsä ääneti, liikutetuin mielin.
Kun hän oli astunut pari askelta poispäin, kutsui äiti hänet takaisin. Ankara sisällinen taistelu ja mielenliikutus kuvastui hänen olennostansa.
— Jos tapaat Paavo Kotkan, anna hänenkin lukea ne runot!
— Äiti!
— Niin — Jumalan ääni käskee minun sydämessäni. Meidän Liljamme toivo varmaankin toteutuisi, jos teemme sen.
— Miksi Lilja siis ei näyttänyt hänelle runojansa jo silloin?
— Heillä oli vaan yksi ainoa ilta; sekin yllätti hänet ja loppui liian lyhyeen. Eihän hän sitä ennen meillekään mitään näyttänyt, hän oli niin arka ja kaino.
— Enimmät hän kirjoittikin vasta sairasvuoteella, — sanoi Aimo miettiväisenä.
— Nyt vasta tunnen, että olen maksanut velkamme Paavolle, — sanoi vanha rouva syvään huoahtaen. — Kaikki, kaikki Jumala johtaa…
— — —