Tuntia myöhemmin juna jyrytteli lähiasemalta Helsinkiä kohden, Aimo mukana. Sinikantinen vihko oli hänen seuralaisenansa. Kuinka rauhattomia ajatukset ovat, kuinka väkeviä kaukaisetkin muistot ja oman rinnan nuoret, tulvivat tunteet!

Se minkä hän hetken hehkussa ilman levottomuutta ja taistelua olisi Helmille sanonut keväisellä kävelyllä Alppilasta kotiin, se tuntui nyt vaikealta, ikäänkuin vastukset vuorenkorkuisina olisivat kohonneet.

Tuli sellainenkin kysymys: olenko minä kelvollinen Helmille? Minä voin kyllä astua hänen eteensä ja sanoa, jos vaaditaan: elämän kirjavassa vilinässä olen pysynyt raittiina ja puhtaana, vaikka se nuorelle lääkärikokelaalle monasti on vaikeampaa kun toiselle. Olen aina ollut vanhempieni kunnon poika, hyvä veli, toveri ja ystävä, hiukan suljettu tosin, mutta sydämessäni sitä lämmintunteisempi. Mikä antaisi paremmat takeet sille, jota lemmin koko rakkauteni voimalla? Miksei hän minusta saisi puolisoa, joka hänet on tekevä onnelliseksi?

Mitä, mitä minulta puuttuu? On aivan kuin minulla ei olisikaan mitään antamista, niinkuin odottaisin kaiken häneltä, olisin tyhjistä tyhjin ja kaipaavista kaipaavaisin!

Sitäkö minä kaipaan, mitä tiedän hänen omistavan?

Minäkin uskon jotain, menen vanhempaini kanssa joskus kirkkoonkin, rukoilen sydämessäni ja mietin paljon. Mutta ei se riitä. Minun henkeni elää omalla tavallaan, mutta minä olen nähnyt, että on olemassa toinenkin elämä, salaperäinen ja selittämätön. Lilja sen ensimmäisenä näytti minulle, ja nämä rivit, joita kädessäni kannan. Se on ihmeellistä. Hän astui läpi kuoleman porttien niin nuorena, toisen uhrina, jäi ilman kaikkea elämän kauneutta ja rikkautta, joka olisi odottanut — eikä hän sortunut, vaan voitti, ei tuominnut, vaan antoi anteeksi. Niin kerrotaan hänen tehneen, joka muinoin kuoli Golgatan ristillä. Lilja luki itsensä hänen opetuslapsiinsa, ja totisesti hän niihin kuului, jos joku. Mutta se ei ollut hänelle muinaisuutta ja oppia, se oli elävää todellisuutta. Hän ojensi kätensä sille samalle Jeesukselle ja sai voimaa, aivan kuin ystävän kosketuksesta… Nyt kun nämä rivit uudestaan luen, minä ymmärrän sen paremmin kuin silloin. Äitini on sittemmin täydentänyt, mitä Liljan tarina alotti, ja nyt viimeiseksi on sen eteeni tuonut hän, jota rakastan, Helmi, minun Helmini…

Ellei vaan olisi Paavali Kotkaa! Kun häntä ajattelen, purkaantuu aina, mitä ne toiset ovat rakentaneet…

Niin, minä en ole uskovainen, mutta Helmi on. Hän sanoi uskoansa ja elämäänsä heikoksi. Heikko tai vahva — se on kuitenkin todellisuus, jonka ulkopuolella minä olen. Kuinka minä siis löydän hänen sydämensä? Kuinka hän minun sydämeni löytää?

Jumala, sinä joka olet, sinua minä huudan! Enkö minäkin voisi saada sitä uutta, salattua elämää, enkö voisi kohdata Helmin sydäntä sinussa?

— — —