Juna saapui Helsinkiin. Aimo ajoi Hartikan kivimuurille. Ei hänellä ollut juuri mitään kantamista, mutta hän ei voinut kävellä, hänen täytyi päästä nopeammin.
Hartikan ikkunat valkeine, liehuvine uutimineen näyttivät niin asutuilta ja ystävällisiltä kaiken kaupunkilaisen kesäalastomuuden rinnalla. Vieressä, yllä ja alla osittain peitetyitä, osittain liidutuita tai aivan paljaina ammottavia ikkunoita. Sellaisia Toivionkin ikkunat olivat, ja kolkko, autio koko heidän asuntonsa.
Aimo soitti puhelimella kirurgiselle sairashuoneelle, kysyen neiti Hartikkaa. — Kyllä — odottakaa — hän tulee kohta.
— Helmi!
— Kuka —?
— Etkö tunne, minä olen Aimo. Tulin äsken kaupunkiin, lähden illalla taas. Milloin saisin sinua tavata?
— Oi miten vahinko — juuri tänään! Meillä on tavallista kiireempi, tiedäthän — kesällä on monella vakinaisella virkalomaa. Minä sain kotona nukkua koko viime yön ja juuri vasta tulin tänne takaisin. En minä tänään enää voi päästä vapaaksi…
Aimo oli kuin lamaan lyöty. Siis koko matkako turha? — Minä jään huomiseksi! — välähti hänen mielessään. — Ehkä ei kukaan sairas odota. Ja jos odottaakin, olkoot, jääkööt… Eikö lääkärin onni ja elämä mitään merkitse?
En minä kuitenkaan kelvoton ole. Koska Aimo Lehtinen ennen tahallaan on pettänyt paikkansa? Ei, ei, sitte en minä milloinkaan Helmille kelpaisi, en olisi hänen arvoisensa…
— Saanko tulla sairashuoneelle sinua tapaamaan pikimältään? Minulla olisi vähän tuomisia sinulle…