— Tule, tervetultua! — Ääni oli iloinen, oikein säkenöivä.
Aimo soitti telefoonin kiinni hiukan keveämmällä ja toivokkaammalla mielellä. Ehkä matka kuitenkaan ei ollut aivan turha.
Suuressa käytävässä he tapasivat toisensa kiireen ja touhun lomassa.
Aimo sulki koko Helmin katseeseensa, kalpeat kasvot tummine silmineen, siniruutuisen puvun, valkoisen esiliinan ja päähineen — silmäyksen täyden suloutta ja armautta täällä surun ja kärsimyksien keskellä.
— Olethan sinä vähän laihtunut — mutta ihmeellistä, et ole sennäköinen kuin pelkäsin, olet eloisa ja kukoistava kuitenkin! Mistä se tulee?
— Jumala auttaa, — sanoi Helmi yksinkertaisesti.
— Tiedätkö, minkätähden olen täällä? Yksin ja ainoastaan sinun tähtesi. Hertta ja Arvi säikähyttivät minut niin, etten enää voinut kestää —
— Oi teitä hyviä, rakkaita ystäviä! Kuinka se on mahdollista? Ja nuoko ovat minulle myöskin, nuo kauniit, sinipunervat iiriskukat? Sinä Aimo, sinä tiedät, että äitini piti niistä…
— Minun äitini lähetti nämä, — sanoi Aimo.
— Nyt minun täytyy mennä — voitko odottaa? Tahtoisin kuulla niin paljon Hertasta ja kaikista… Oi sano äidillesi paljon, paljon kiitoksia ja kaikille terveisiä… Kiitos, Aimo, että tulit! En ymmärrä… sehän oli aivan, aivan liikaa ystävyyttä…