Poissa hän oli. Aimo seisoi siinä, sinikantinen vihko vielä povitaskussansa. Kaikki oli käynyt toisin kuin hän ajatteli.
Mikä ihmeellinen muutos oli Helmissä tapahtunut? Vai oliko se hetkellistä — oliko mahdollista, rohkeniko hän uskoa, että jälleennäkemisen ilo noin kirkasti hänet?
Ei Aimo voinut tässä seisoa huomiota herättämättä. Hän kulki ympäri sairashuonetta ja tervehti tuttujansa, mainiten lyhyeen, niinkuin sivumennen, että hän oli asioilla kaupungissa ja pistäytyi nyt tännekin. Puolen tunnin kierroksen jälkeen hän uudestaan pääsi Helmin läheisyyteen.
— Sano, viihdytkö täällä?
Helmin katse muuttui surunvoittoiseksi.
— Olen oppinut vähitellen. Ensin luulin nääntyväni, se oli äärettömän vaikeata.
— Sinä näytät iloiselta nyt.
— Tahdotko että kerron? Täällä käy nuoria naisia kesäisin jakamassa sairaille kukkia ja pieniä lehtisiä. Heti ensimmäisenä sunnuntaina eräs ohikulkiessaan katsoi minua ystävällisesti ja kysyi, tahtoisinko minäkin kukkasen. Samalla hän antoi kortin, johon oli painettu ainoastaan: "Jumala auttaa".
Aimo näytti kummastuneelta.
— Niin, näetkö, tiesinhän minä sen kyllä ennenkin. Ei sitä voi järjellä selittää, miksi joku sana joskus sattuu ihmeellisesti, aivan kuin saisi sen suoraan taivaasta. Nyt minä tiedän, että se on totta, Jumala on auttanut.