Aimosta tuntui siinä heidän puhuessaan, niinkuin Helmi olisi liidellyt hänestä kauvas, kauvas pois. Nuoren kotkan siivet olivat kasvaneet, hän oli nyt lentovalmis, Aimo tunsi sen — ja peräytyi.
Hän ei voinut tarjota vihkosta, joka oli hänen povellaan. Vielä vähemmin hän nyt voi pyytää Helmiä omaksensa. Juopaa hän oli aavistanut, sen laajuutta ei. Hän ei löytäisi Helmin sydäntä eikä Helmi hänen.
Niin se oli. Yhdessä ainoassa paikassa he voivat toisensa kohdata. Hänen jalkainsa juuressa, "joka auttaa".
— Hyvästi nyt, Helmi, — sanoi Aimo ojentaen kätensä. — Syksyllä kohtaamme. En enää pelkää sinun puolestasi.
Miksi Aimo oli niin syvän vakava, kun hän sen sanoi? Kokonaan muuttunut oli hänen olentonsa. Helmi loi häneen kaikkein kirkkaimman katseensa ja sanoi herttaisesti ja lämpimästi:
— Kiitos, Aimo, vielä kerran. Niin, ei sinun tarvitsekaan pelätä — mutta kyllä minä syksyä odotan!
— Odotatko? — sanoi Aimo. Hän tunsi uuden toivon ja rohkeuden virtailevan sydämeensä. — Minä myös! Helmi, valmista meille iloinen kohtaaminen ja minulle kevät syksyn keskellä!
Hän kääntyi menemään, mutta palasi takaisin.
— Helmi, tahdotko rukoilla puolestani? — sanoi hän hiljaa, katsoen syvälle hänen silmiinsä.
Vastausta hän ei odottanut. Hän lähti kiireisin askelin ja taakseen katsomatta.