XI.
Liljan päiväkirja.
Syksy oli tullut.
Maalla siitä kertoivat punapuolukat metsissä, kellastuneet puut, sänkipellot ja savuavat riihet. Pääkaupungissa harvat ehtivät tarkkaamaan, että meri kohisi raskaammin tai että lentäviä lehtiä lakaistiin kokoon. Siellä syksy merkitsi vilkastunutta liikettä, koulujen avaamista ja kotiinpalanneita kesämuuttolaisia.
Helmillä oli ollut pieni loma heinäkuussa, ja Paavali Kotka oli asettanut omansa samaan aikaan. Silloin he yhdessä Riitta tädin kanssa olivat vuokranneet pari kalastajanhuonetta saaristosta. Aava, mahtava meri soitti ajanaikaisia säveliänsä siinä ympärillä. Suurenmoinen luonto puhui valtavasti sydämelle, joka oli väsynyt. Joka aamu ja ilta Paavali Kotka ammensi Helmille toista virvoitusta, johtaen häntä Jumalan sanan syvyyksiin. He istuivat kimaltelevalla rannalla tai kiipesivät rosokalliolle, horsmain ja katajien keskelle. Helmi ei sittemmin koskaan voinut unohtaa näitä ihmeellisiä jumalanpalveluksia kahdenkeskisessä hiljaisuudessa, meren ja tuulen suurten urkujen säestäessä. Ne antoivat hänelle uusia voimia ja uutta mielen kirkkautta. Paavali Kotkaan hänen sydämensä niinä hetkinä liittyi lujemmin kuin ennen milloinkaan.
Mutta sitte taas tuli entinen työ, valvonta ja uupumus. Henki lentää, ruumis vaipuu. Nuori kotka ei tietänyt, että salainen kaihon poltto uuvutti kovimmin. Silmä loisti rauhaa, mutta pää painui patjoille.
Juuri siihen aikaan "yläkerran" ystävät palasivat.
Nyt, kun Aimo näki Helmin, hän todellakin oli kalpea ja laiha. Kalvennut oli Aimokin. Hänen olentonsa kertoi syvistä sisäisistä taisteluista, ja hänen katseessaan asui ennen tuntematon vakavuus. Kumpikaan ei näyttänyt olevan sen "iloisen kohtaamisen" tunnelmassa, josta Aimo kesällä oli hyvästiksi puhunut.
Sinikantinen vihko oli Aimolla nytkin maalta mukanansa.
Eräänä iltana Hertta tuli Aimon huoneeseen, silmät kyynelissä.