Hän puhuu sellaista, joka pelottaa minua. Kieltäytymisestä ja uhrautumisesta, lähdöstä Ameriikkaan, kotimaan ja kaikkien rakkaitten jättämisestä Jeesuksen tähden. Tarkoittaako hän täyttä totta — en ymmärrä…
Kerran minä kirjoitin sellaiset sanat:
Sua seuraisin minne tahdot, vaikk' äärihin maailman…
En minä silloin ajatellut juuri mitään. Mutta olisiko se ollut aavistus? Jos hän ja minä kuulumme yhteen, silloinhan minäkin —
Ei, mahdotonta se on!
"Vilukukkanen, pohjolan lapsi, voitko lähteä lännempään? Mä hellästi juuresi nostan, vien laaksohon lämpimään."
Vilukukkanen valkea pelkää ja kuiskivi kuitenkin: "Vie minnekkä tahdot, armain, sua kuolohon seuraisin!"
Oi kuinka se koskee, riistää… Vilukukkanen loistaa vaan. Niin kuuma on paahde päivän… Hän on autuas tuskassaan.
Ei juurtunut pohjolan kukka, pään kallisti, kuihtui pois, vaan kohtaloaan ei koskaan elon auvohon vaihtanut ois…
Sekö olisi minunkin osani? Oi, silloin minä riemuitsisin kuten vilukukkanen, minun valkea lempikukkani!