Luulen, että olen riemusta sairas. Isä ja äiti ja lääkäri luulevat minun kylmettyneen, mutta en minä ole kylmettynyt. Lääkäri sanoo minua hyvin heikoksi, mutta hän ei tiedä, että minä juuri nyt alan vahvistua. Eivät he kukaan aavista, että tällaisen nuoren tyttösen sydämessä tunteiden aallot voivat käydä niin korkeina, niin korkeina… että ne aivan yrittävät murskata, kuten pienen lastulaivan.
Oi hän, hän, minun armaani, ainoani! Kuinka voin elää näkemättä häntä koko tämän päivän? Ja ehkä vielä huomennakin ja ylihuomenna! Lääkäri, se vanhapoika, joka ei mitään tiedä rakkaudesta, hän määrää minut vuoteessa makaamaan.
Menköötpä sitte nämä muutamat päivät. Vanhapoika raukka, kuinka minun on häntä sääli! Päivä päivältä hän menee tyhjään kotiinsa, äreän talousmamsellin luo… ja minä, kun nousen, löydän oman armaani sylin, toivon, riemun, kevään niin kirkkaan, että silmä huikenee ja sydän sylkähtää ylivuotavasta onnesta…
Olen nukkunut… Oisiko kaikki siis unten houretta vain? Kenties ei kenkään multa ole ryöstänyt armastain?
— — Oi ihaninta iltaa, ja väikettä uinuvan veen, ja kirkasta kuudansiltaa, kevät-yötäni muistoineen!
Hän, hän oli luonani silloin, sydänlempensä kuiskasi hän… Ja nyt — oi kohta hän saapuu luo vuottavan ystävän! — —
Olen nukkunut… liian kauvan! Mikä polttavi poskellain? Mitä tahdot, katkera kyynel? Sano, missä on armahain?
Ei… vaiti… sen kyllä tiedän… mä valvon… se totta on: Hän on poissa — ja mulle on jäänyt vain kaipaus pohjaton!
Onko nyt kesä? Ei ole. Syksy, pimeä, toivoton, iloton. Suljen silmäni. Näen sisäisiä näkyjä, sellaisia joita näkee kuumehoureissa murtunut, epätoivoinen sielu.
On ilta synkkä, tulet taivahan sammui, rajuna myrsky syyspuiden oksia tempoo. Jo hiillos hiipui, sysimusta yö mun ympäröi.