Liekki vain rinnassain sammua ei se voi. Kerran heitti hän sen sakenen, leimuhun hän lietsoi tuntehen, lähti pois ja jätti vaalimatta tulen tummaisen…
Säikyn säkeneitä, itken kyyneleitä katkeraan… ei lienny liekki kuitenkaan: virkoaa, leimahtaa, vallan saa — ja muistot mennehet nousee uudestaan.
Silloin kevät armas kukki, silloin lehdon linnut lauloi, silloin syttyi nuori lempi… Ruusut kaikki kuihtui pois, linnut vaikeni — lempi jäi — Pilvet loi varjojaan, myrskyt sai riehumaan, ja kesän onni sammui syksyn kyyneliin.
Lempi vain rinnassain sammua ei se voi. Kerran heitti hän sen sakenen, leimuhun hän lietsoi tuntehen, lähti pois ja jätti säälimättä tuskan tummaisen…
Tutkin pilven teitä, viihdän kyyneleitä kuivumaan… ei lienny kaiho kuitenkaan: virkoaa, leimahtaa, vallan saa, ja muistot menneet nousevat uudestaan. Ainiaan uudestaan syys itkee päivänpaistettaan.
*
Oi salli mun sulkea silmäni ja uinua hetkinen vain, niin hetken sen armahan ainoan kevätmorsian olla sain.
Kevät ei tule konsaan, konsaan ei mulle auvoa antamaan. Kun halla sen toivehet kerran vei, se nyt kukkivi haaveissa vaan.
Hänen kirjeensä! Olen itkenyt sydämeni sulaksi, itkenyt hänen kanssansa. En voi selittää tunteitani — ne ovat taas kuin meren aallot, ihmeellisessä liikkeessä. Hän on minua lähellä, niin lähellä kuin oman sydämeni sykähdys…
Kuin valonsädevyö siltana kantaa, kuin veden läikky lyö kaukaista rantaa, kuni pääskynen lentää kotilehtoon, tuulonen entää yli merten ja maiden, sanat saattaen yhteen idän ja lännen, aamun ja ehtoon —