He jäivät seisomaan vastatusten, silmä silmässä. Molempien sydämessä ilo ja liikutus tulvehti yli ääriensä.
— Mitä?! — huudahtivat Hertta ja Arvi. Aimo kysyi ainoastaan: — Mitä sanoo enosi?
— Hän ei vielä tiedä — eno raukka…
— Nyt kolmiliitto on voittanut! — riemuitsi Hertta.
Sitä Helmi tietysti ei ymmärtänyt.
— Niin, näetkös Helmi, — Arvi alkoi selittää, — meillä on täällä ollut salaliitto pappistyrannia vastaan… Jaha, jaha, keino on siis tepsinyt! Minä onnittelen, Aimo, sinä olet hyvä keksimään.
— Liljako sai sinua auttaa? — kysyi hellästi Hertta, jolle asiain tila nyt myöskin selvisi. — Muistatteko, sitähän hän toivoi hartaimmin, ettei hän olisi elänyt turhaan, että hänen kärsimyksensä tulisi hyväksi muille.
Aimo ei voinut sanoa mitään. Niin, varmaan se oli totta. Jos Lilja tämän tiesi ja näki autuaiden asunnoista, varmaan hän iloitsi enkeli-iloa. Vai vähänkö he merkitsivät hänelle sen yhden rinnalla, jolle he parhaillaan mielihaikeutta tuottivat? Kestääkö rakkaus vielä tuolle puolelle kuolemankin?
Silloin Helmi sanoi: — Te annoitte minulle Liljan tarinan. Mutta nyt minä tunnen velkani — teille ja enolle —
Hänen aikansa oli tullut. Hän tahtoi kertoa kaikki.