— Ehkä te tuomitsette enoa väärin, niinkuin minäkin usein olen tehnyt, teidän edessänne varsinkin. Ei hän ole julma, hän on vaan kärsinyt yli-inhimillisen paljon…
Tällä hetkellä, onnensa yltäkylläisyydessä, Aimokaan ei sitä pitänyt mahdottomana.
— Saanko kertoa teille hänen tarinansa?
— Tule, Helmi, istu tähän keskellemme.
— Kerro, kerro, jos tiedät…
Ja Helmi alkoi. Kaukaisesta menneisyydestä hän lähti, siitä ajasta asti, jona orpo sisko ja veli itkivät yhdessä, heitettyinä vennon maailman jalkoihin. Sisko sai turvan, mutta hänen sydämensä murtui — niinkuin Liljankin. Oi niitä nuoria, herkkiä sydämiä! Henki voi liidellä kotkan teitä, mutta hento ruumis ei kestä. Paavo kesti, sillä hän oli vahvempi. Ruumis ja henki kestivät, ja sydänkin — karaistumisen hinnalla — kovettumisen, niin oli Helmi joskus ajatellut — mutta ei ole se sydän kova, ah, ette tiedäkään, kuinka herkkä ja hellä se vieläkin on pohjimmalta! Sitte tuli Lilja, kevät ja rakkaus…
— Tahdotteko kuulla? Me istuimme hänen haudallansa, kun ilta pimeni. Näin eno itse on minulle kertonut: — —
"Hänen tähtensä ja Mestarin tähden minä sen tein."
— Vielä tänä päivänä hän ei aavista, että suru surmasi Liljan. Hän luulee, että sen teki sama heikkous, josta lääkäri puhui. Hän on kaihossaan kiitollinen, ettei ainakaan hänen tarvitse itseänsä syyttää, että Liljalla oli viimeiseen asti kaikki mitä voitiin pyytää, lepo, hoito ja mukavuus — ja kuitenkin täytyi niin käydä… Eno raukka, ymmärrättekö — hänen sydämensä pakahtuisi, jos hän saisi lukea —
Kuulijat istuivat sanattomina hämmästyksestä. Tällainen Paavali Kotka oli vieras ja uusi heille.