— Tässä on teille takaisin Liljan "sydämen kirja", — sanoi Helmi, ojentaen sen Aimolle. — Kiitos, että sen toit. Ja nyt tekin tiedätte…
— Minä olen äidilleni luvannut, että veisin sen Kotkalle myös, — sanoi Aimo silloin, äänessä empiminen ja epävarmuus.
— Sehän on mahdotonta!
— Niin, Aimo, pannaan se laatikkoon, — ehätti Herttakin väliin. Hänen hyvä sydämensä oli aivan heltynyt ja hätäännyksissä.
— Minusta sentään voisi tehdä semmoiselle herralle hyvää… mutisi Arvi. Loppu ei yrittänytkään kuuluville. Hän kyllä tiesi, että joku hänet keskeyttäisi tavallisuuden mukaan.
— En tiedä, — sanoi Aimo miettiväisenä. — En tiedä, saammeko häntä säästää. Sinunkin tähtesi, Helmi!
— Ei, ennen kärsin vaikka mitä, kuin näen enon tuskasta nääntyvän! Minähän olen nyt selvillä omasta puolestani, en minä enää järky.
— Kuulehan, Helmi. Sinä puhut usein kotkista, kuinka niiden pitää saada liidellä, muuten ne kärsivät. Ne tahtovatkin liidellä, vaikka hengen uhalla. Minä alan kunnioittaa sinun enoasi. Hän ansaitsee sen, että hänkin pääsee pauloistansa. Anna minun repiä ne rikki! Minua aavistuttaa, että se ei ole mahdotonta.
Niin, sitä kieltä Helmi käsitti. Hänellä itsellään oli pyhyyden jano, vapaan, ylhäisen ilmapiirin kaipaus niin polttava, että hän tiesi siihen halajavansa hinnasta mistä tahansa. Ja jos hän sitä halasi, pieni Helmi, tottahan paljon enemmän hänen Kotka-enonsa.
Kuinka hän tunsi sydämensä värisevän…