— Olet oikeassa, Aimo, nyt niinkuin ennenkin. Anna se hänelle — tai jos tahdot, minä annan!
— Uljas tyttö, — sanoi Aimo ihastuksesta loistavin silmin. — Oi sinä Helmi —
— Minun täytyy nyt mennä — suokaa anteeksi, ystävät… Tai eihän minun täydy, mutta tuntuu niin kummalliselta, aivan kuin tahtoisin olla oikein lähellä enoa, niinkuin pitäisi hyvittää hänelle jotakin…
— Onko hän kotona nyt?
— Ei, hän saarnaa rukoushuoneella. — Helmi katsoi kelloansa. — Vielä minä ehtisin.
Aimo auttoi takin hänen yllensä ja otti samalla oman hattunsa.
— Tuletko saattamaan?
— Saanko tulla kanssasi sinne?
Helmi tuli hyvin iloiseksi. Hän ei itsekään tietänyt, miksi sydän alkoi tykyttää aivan kuin jonkin ihmeellisen ja ihanan odotuksesta. Aimo ja hän yhdessä Paavo enon puhetta kuulemaan! Yhdessä Herran huoneeseen — kaikkien nähden yhdessä! Niin, mutta mitä siitä… eihän se ollut pääasia. Se on pääasia, että Aimo tulee, että he molemmat tarvitsevat Herraa Jeesusta. Läpi syväin vetten pauhinan he saavat kuulla hänen äänensä. Oi Jeesus, näetkö sinä, että Aimokin tulee? Niin älä nyt päästä häntä, ennenkuin olet siunannut…
Heidän astuessaan sisälle alettiin juuri virttä.