— — "Sinua Jeesus odotan, Sydämeheni halajan" — —
Helmistä tuntui, niinkuin Aimo olisi säpsähtänyt. Eikä hän laulanut ensinkään, hän vaan katsoi koko ajan naapurin ojennettuun virsikirjaan.
Paavali Kotka nousi puhujapaikalle. Silmissä oli syvä ilme, tumma ja liekehtivä. Kun hän rukoili, oli se alusta alkaen korkeata nousua. Sitte hän puhui kuin unessa, unohtaen ympäristönsä, huutaen sitä, jonka hän näki sielunsa palavan uskon silmillä.
"Väkevät repivät alas taivasten valtakunnan"…
Tänä iltana sen voimat virtailivat. Helmin omassa sydämessä oli autuas ilo ja rauha, mutta hän taisteli sen rakkaan mukana, joka istui hänen rinnallansa. "Jeesus tulee", oli Kotkan teksti. — Olen ikävöinnyt nähdä häntä — niitä silmiä, jotka itkivät Jerusalemin tähden ja minun tähteni… käsiä, jotka hän siunaten laski lasten pään päälle ja minunkin päälleni, kun olin pieni… Oletko sinä häntä ikävöinnyt? Ja onko hän tullut luoksesi?
Hän on minun, ja kuitenkin minä häntä yhä huudan. Tule Herra Jeesus! Huudatko sinäkin? Vuoret pitää alennettaman ja laaksot korotettaman. Sano hänelle, että olet siihen valmis! Hän tulee. Mikä estää sinua ja minua? Hän kolkuttaa ovea, salpa on sisäpuolella. Emmekö me näe, missä se on?
"Joka avaa, sen luokse minä tulen ja pidän ehtoollista hänen kanssansa ja hän minun kanssani."
— Tule, tule pian, tule nyt, sinä siunattu Vapahtaja, kahleitten katkaisija, rauhan antaja!
— — —
Aimo ja Helmi kulkivat kotiin, pitkän matkaa äänettöminä.