— Helmi, — alotti Aimo viimeisessä kulmauksessa.
Helmi odotti, ikäänkuin se ihmeellinen puhkeaisi nyt.
— Minä rakastan sinua ja sinä rakastat minua. Helmi, tiedämmehän me molemmat sen.
Josko Helmi tiesi? Ah, löytyy sellaista, jota tiedetään, ja kuitenkin se tullessansa on ihme ja ilmestys, niinkuin ensi pääskynen puistossa pitkän talven jälkeen…
Katu oli hiljainen ja pimeä. Aimo pysähtyi, ottaen Helmin käden omaansa.
— Minä olen odottanut sinua ja sinä minua. Tahdotko odottaa vielä huomiseen? Ja saanko silloin tulla?
— Tule, — kuiskasi Helmi.
— On parempi, että sinä nyt ensin puhut enosi kanssa, — jatkoi Aimo. He kulkivat taas edelleen. Hänen olentonsa oli rauhallinen, mutta ääni värähteli. — Ja minulle on parempi olla yksin. Ymmärrätkö, minun täytyy kohdata… minun täytyy…
— Niin, sinä otat pyhän vieraasi vastaan. Kyllä, kyllä minä ymmärrän!
— Minun Helmini, minun omani! — He seisoivat jo porraskäytävässä. Äkkiä, tunteiden tulvehtiessa, Aimo kumartui Helmin puoleen ja suuteli häntä.