— Minä, minä murhaaja!
Ja taas yhä uudestaan: — Herra, armahda, armahda…
Hän makasi siinä ja hetket vierivät. Kuinka kauvan, hän ei itsekään tietänyt.
Silloin ovea naputettiin.
Se oli vaan Martta, joka ilmoitti, että Rahkanen oli siellä, se juoppo ja vanki, ja vaimo oli myös mukana.
Kotkasta oli ensi hetkessä mahdotonta selvittää ajatuksiansa. Rahkanen, niin, hänen piti päästä vankilasta tänään…
Äkkiä hänet valtasi välitön tunne. Hän riensi eteiseen. Synkkä mies seisoi silmät alas painuneina, vaimo arkana vierellään. He eivät uskaltaneet oven suusta eteenpäin. Mutta Kotka otti Ellin molemmat kädet omiinsa ja sulki sitte Rahkasen syliinsä aivan tavattomassa mielenliikutuksessa. Mies tuijotti pastoria kuin ihmettä. Hän ei tietänyt, oliko tervehdys pilkkaa vai totta.
— Tule, Kalle, ja te myöskin, Elli. — Hän veti heidät huoneeseensa. — Ei, ei sinne ovipenkille. Istukaa tähän viereeni.
Elli katsoi kummastellen hänen itkettyneitä silmiänsä ja pörröistä tukkaansa. Huonekin oli siivoomatta vielä.
— Anteeksi, jos me häiritsemme herra pastoria. Mutta Kallea niin hävettää tulla kotiin, kaikki ihmiset katsovat ja osottavat sormellansa. Niin että jos pastori vielä meitä armahtaisi ja lähtisi mukaan… Emme me sitä ansaitse, mutta kun pastori aina on ollut hyvä meille… Sitte eivät toiset niin halventaisi, kun näkisivät, ettei pastorikaan vallan katso ylön…