— Ihmiset osottavat sormellaan sinua, Kalle? Eikä kukaan osota minua… Minäkö ylenkatsoisin teitä? Voi sinua raukkaa, sinä heitit vaan kiven, ja tiedätkö mikä minä olen, jonka pitäisi turvata sinun mainettasi ihmisiä vastaan?
— Mitä pastori nyt noin puhuu — pilkaksi…
Elli sen sanoi melkein pahastuneena. Ja Rahkanen yhä vaan tuijotti.
— Ette te tiedä, ihmisparat… Murhaaja minä olen, syvyyteen sysätty, minä teidän pastorinne…
— Onko pastori tullut hulluksi? — huudahti Elli säikähtyneenä, hypäten tuolilta pystyyn. Silmä samalla mittasi välimatkaa pöydästä oveen.
— En tiedä… ehkä olenkin. Älkää pelätkö, Elli, en minä teitä vahingoita. Menkää te Herran rauhaan. Minä en ole kelvollinen tulemaan kanssanne…
— Eikö pastori nyt selittäisi, mitä tämä merkitsee? — sai Rahkanen vihdoin suustansa.
Kotka sipaisi otsaansa. Päätä huimasi, tuntui kuin kaikki sekaantuisi aivoissa.
— Minä olen hyvin väsynyt ja sairas. En jaksa nyt… Menkää kotiin. Herra minua armahtakoon…
— — —