Kotka nukkui, sikeään ja raskaasti. Monta kertaa Helmi hiipi huoneeseen, mutta hän ei herännyt.
Vihdoin hän avasi silmänsä.
— Eno rakas!
— Kuinka se olikaan, Helmi… Sinä erosit sairaalasta. Koska et jaksanut…
— Koska me olimme valinneet sen tien, eikä Jumala. — Helmi istui sängyn laidalle, hellänä kuin sairaan lapsen vaalija. — Näetkö eno, Jumala on niin hyvä. Ei hän ketään kiduta, hän rakastaa ja armahtaa. Hänellä on paljo päivänpaistetta meille, jos me vaan ymmärrämme ottaa vastaan.
— Päivänpaistetta? Niin, niin, lapseni, päivänpaistetta sinulle. Sinä olet ollut minun auringonsäteeni. Kyllä Jumala tekee sinut onnelliseksi.
— Eno, oletko valveilla? Sinun äänesi on niinkuin sen joka näkee unta.
— Olenko minä nähnyt unta? Se oli kauhea uni… että minä murhasin Liljan, oman morsiameni…
— Kauheahan se oli — voi rakas eno… Mutta minä sanon sinulle jotakin, joka ei ole unta: "Kaikki, mitä heikkoudessa ja erehdyksissäkin tehdään rakkaudesta Herraan, se on helminä hohtava kruunuissamme kautta ijankaikkisuuden." Muistatko, kuka niin sanoi?
— En… en muista…