— Arveletteko, ettei laivassa syödäkään? — Paavali Kotkan ääni oli miehevän reipas, mutta nauru helähti niinkuin sen, joka liian usein ei ole tottunut nauramaan.
Helmi katseli häntä. Musta tukka, mustat silmät, voimakkaat kasvojen piirteet, ne hän muisti ja tunsi. Täysparta vaan teki hänet oudon, melkeinpä vierasmaalaisen näköiseksi. Sekin oli aivan musta, ja valkoiset hampaat hohtivat kun hän puhui.
— Se nyt oli hyvä, että jätit tavarasi huomiseen. Ehkä siellä näin illalla ei ollutkaan kuorma-ajureita. Kyllä täältä meidän talostakin saa, mutta pitäisikö olla kaksi?
— Hyvä täti, en minä tarvitse kuorma-ajuria. Minulla on yksi ainoa arkku. Siinä ovat vaatteeni ja kirjani.
Tädin ja Helmin silmät levenivät.
— Minkätähden sinä tulit jalan?
Kotkan kasvoille varjostui vakava ilme.
— Ensi askeleeni minä kuljin muistojen teitä. Sydän on täysi, kun kymmenen vuoden perästä palajaa rakkaille paikoille. Tahdoin nähdä talon, jossa ennen asuin.
Täti vaikeni, eikä Helmikään rohjennut kysyä enempää.
— Mennään nyt katsomaan sinun nykyistä asuntoasi.