Aimo kohotti päänsä. — Pursimiehenkatu. Matka ei ole pitkä, ehkä on vielä mahdollista ehtiä. Helmi, saisinko sinua pyytää? Tässä sairaalan edessä on ajureita, ota, aja hänen kotiinsa. Tuo lapset. Näethän, minä en voi päästä. Sinulle se on helpompaa kuin tänne jääminen.
Viimeiset sanat lausuttiin hellällä äänellä, ja katse kohtasi Helmin katsetta. Se oli vaan silmänräpäys, sillä kohta Aimo taas ei nähnyt muita kuin sairaan. Helmi oli jo käytävässä ja riensi nuolena pois.
Silloin Aimo tuokioksi kääntyi Paavali Kotkaan päin. — Aimo Lehtinen, — sanoi hän nimensä, kiinnittäen silmänsä läpitunkevasti toisen mustiin silmiin. Kotka peräytyi, hillitsi kohta itsensä ja tervehti, puristaen Aimon kättä sanoja vailla. Sitte he jäivät keskenään äänettöminä sairasta tarkkaamaan. Kotka lausui silloin tällöin muutaman sanan: —Jeesus vapahtaa. — Hän on luvannut: en minä jätä sinua. — Hän antaa sinulle ijankaikkisen rauhan.
Helmi ennätti takaisin. Hän toi kolme pientä tyttöä, jotka olivat kyynelissä ja säikähdyksissään ja samalla ylen onnelliset, kun ensi kerran elämässään pääsivät issikalla ajamaan.
Kymmenen minuuttia sen jälkeen kaikki oli lopussa.
— Minä saatan lapset kotiin, — sanoi Aimo, silittäen säälivästi nuorimman päätä. — Mikähän näiden osaksi tulee?
Jäykkyys oli nyt sulanut hänen kasvoistaan. Ääni oli tavallistakin pehmoisempi.
Mutta pienokainen piteli Helmin kättä kuin puristimessa. Toisella kädellään Helmi kuivasi kyyneleitänsä.
— Katsokaa, hän etsii minulta turvaa. Minäkin tulen.
Samassa hän muisti ajan kulun. — Ei, en voikaan. Minut on kutsuttu säestämään erästä toveria. Voi, mitä minä nyt teen?