Kotkan silmäys tuntui vastaavan syvällä nuhteella, mutta hän ei kieltänyt eikä käskenyt.

— Mene, Helmi, — sanoi Aimo. — Jos toivot, käymme yhdessä heitä katsomassa ennen hautajaisia. Minä teen nyt, mitä voidaan tehdä.

— Minä lähden kanssasi Helmin sijasta, — sanoi Kotka.

"Kanssasi"? Helmi ihmetteli. Epäilemättä hän oli kuullut väärin.

Hänestä oli kaunista katsella, kun pappi ja lääkäri yhdessä astuivat katua pitkin kolmen likaisen pienen orvon kanssa.

Se oli vielä kauniimpaa kuin Beethovenin sonate pathétique.

Helmi ymmärsi sinä hetkenä, ettei hän rakastanut ainoastaan toista heistä, ei yksin sitä, johon hän sukulaissiteillä ja lapsuuden ihastelevilla muistoilla oli yhdistetty. Hän rakasti toistakin, sitä joka lähetti hänet soittamaan, koska se oli Helmin oma kukkasarka, mutta itse meni alttiina sinne, missä tosi elämän kovaa peltotyötä tehtiin.

Tarvitaan tarhureita, tarvitaan peltomiehiä, korven raivaajia, suon ojittajia!

Niin, Helmi rakasti niitä molempia, jotka nyt juuri kääntyivät hänen näkyvistänsä. Helmi tiesi senkin, kumpaisen rinnalla hän olisi tahtonut käydä, jos olisi pitänyt valita.

Mutta hyvä, että he kulkivat yhdessä!