Ei Helmi aavistanut, että he yli pienten päiden katsoivat toisiansa vakavin katsein.
— Aimo, väärin kannat katkeruutta minua vastaan! Sydämeni on ollut murheesta pakahtumaisillansa. En voinut kumminkaan tehdä toisin. Minun täytyi.
— Täytyi surmata hänet, joka rakasti sinua!
— Älä puhu sanoja, joiden kärki käy omaan sydämeesi. Sinä et tunne Kristuksen rakkautta, joka vaatii —
— Vaiti! — huudahti Aimo. Hän taisteli hillitäkseen kiivastumisensa. — Sitä Kristusta en tunne enkä tahdokaan tuntea.
Lapset kulkivat nyt edellä, mutta yksi kääntyi katsomaan taaksensa.
— Paras on, ettemme puhu tästä enempää, jatkoi Aimo. — Olkaamme yhdessä, koska kohtalo on johtanut meidät yhteen. Lilja sisko nukkuu levossa, eikä hän kertaakaan syyttänyt sinua. Kyllä minäkin vaikenen.
Vähäistä myöhemmin he puuhailivat pienessä huoneessa, kuin ei mitään olisi tapahtunut heidän välillänsä. Kotka teki tulta ja Aimo riisui pienintä lasta levolle.
VI.
Taistelu.