Juuri sen hän oli Helmille sanonut jo tulonsa iltana. Helmi ei ymmärtänyt. Mutta hän oli kokenut, hän oli kärsinyt. Hänen tuli varjella Kaarinan Kaste Helmeä. Ennen kaikkea varjella hänet Jumalalle.
Melkein hän tunsi ja aavisti, että toiset tahtoivat varjella samaa Helmeä häneltä.
Pieni Helmi — oliko hän kotkalintu? Olisiko hänellä voimaa irtautua kaikesta, irtautua omasta itsestänsäkin, voidaksensa vapain siivin liidellä taivaan kirkkautta kohti?
Kotka astui eteenpäin syvissä mietteissä, äkkiä havahtuen, kun kannaksen korvalla vilahti jotakin mustaa hänen edessään. Hän erotti pian, että se oli horjuva olento, mies raukka.
Näky oli valitettavasti laitakaupungin tavallisia. Mitä siihen voi tehdä? Ymmärtääkö juopunut, jos hänelle sanoo vakavan sanan?
Kotka oli vähällä käydä ohitse, kun mies alkoi häntä puhutella.
— Kuulkaas herra…
Kotka astui lähemmäksi.
— Pitäkääs tätä pulloa!
Mies kannatti toisella kädellään tuppivyötänsä, joka yritti pudota, mutta ei saanut sitä kiinnitetyksi, kun pullo oli toisessa kädessä.