— Pankaa se maahan, — sanoi Kotka. Mutta mies tuijotti häneen tylsästi, niinkuin sellainen nerokas keksintö ei olisi hänen päähänsä mahtunut.
Kotkan täytyi omalle itsellensä hymyillä, ottaessaan käteensä miehen pullon. Mies sai vyönsä kuntoon, koetti astua jonkun askeleen, mutta hoipertui aitaa vasten.
— Minne tahtoisitte mennä? — kysyi Kotka yhä pulloa pidellen. Hänestä tuntui arveluttavalta jättää mies siihen yksinään, illan pimeyteen meren partaalle. Ranta oli aivan sulana.
— Akkani tykö minä —
— Missä te asutte?
— Tuota noin, eikö herra tiedä? Vilanterilla.
— Millä kadulla?
— Enhän minä kadulla… Mitäs me kaduista! Akka minulla on ja —
Kotka rupesi taluttamaan miestä. He astuivat yhdessä kannasta pitkin.
— Minä olen vähän mukava mies!