Kotka kulki aivan ääneti.
— Te olette sentään oikein hyvä. Kuulkaas herra…
Mies horjui yhä enemmän. Puolivälissä Kaisanientä hän alkoi tuntea puistatuksia, jotta hampaat kalisivat.
— Ettekö te veisi minua johonkin, missä on lämmin?
Kotka aprikoi, mitä hänen tuli tehdä omituisessa asemassansa. Hän ei voinut saada selkoa miehen asunnosta, poliisin putkaan hän ei tahtonut häntä saattaa, eikä majapaikkaan voinut tarjota juopunutta.
Hän teki reippaan päätöksen.
— Odottakaa tässä, — sanoi hän, asettaen miehen penkille. — Minä huudan ajurin.
Hän sanoi oman kotinsa katunumeron. Sähkövaloisen kaupungin läpi, hienojen kävelijäparvien ohi heitä vietiin, pastoria, juopunutta miesrähjää ja pulloa, joka yhä oli Kotkan kädessä.
— Mutta mihinkäs te minua kuljetatte? — toisteli mies tuon tuostakin.
— En minä tässä asu, — sanoi hän säikähtyneenä, kun pysähdyttiin suuren kivimuurin eteen.