Juopuneen järki sekaantui yhä himmeämmäksi ja hän kiroili yhä kovemmin. Kotkan mieleen johtui äkillinen ajatus. — Missä on Helmi?
Helmi tuli juuri kotiin Hertan luota. He olivat keskustelleet keväthatuista ja tulleet siihen päätökseen, että vanhat kelpasivat vielä tämän vuoden. Orvot pikku lapset Pursimiehenkadun varrella tarvitsivat paremmin sekä ruokaa että vaatteita. Muuan täti oli ottanut heidät huostaansa, mutta hän oli köyhä vaimo, jolla oli kyllin raatamista omain lastensa elatukseksi.
— Soita, Helmi! Saulista paha henki väistyi, kun Daavid soitti harppuansa. Soita pyhiä säveleitä!
Helmi seisoi pianon luona, tuntien ihanan velvoituksen, onnellisena tehtävästä, joka tarjottiin. Enon ja hänen huoneensa olivat vastakkain, eteisen kummallakin puolella. Kotka oli avannut lukitun ovensa, ja Helmin ovi myös oli auki.
Hän ei voinut valita kirkkovirttä eikä hengellistä laulua. Vastakohta tuntui liian kamalalta, kun kiroukset yhä kuuluivat. Mitä hänen piti soittaa?
Sormet kulkivat koskettimilla, kunnes ne tapasivat Tannhäuserin pyhiinvaeltajakuoron säveleet. Ne kaikuivat mahtavina ja juhlallisina, täynnä syvää, ylentävää vakavuutta. Nyt Veenuslaulu kietoutuu mukaan. Synti tulee, kiusaus kutsuu. Se on vaarallista, se kestää liian kauan, se viehättää ja kietoo kukkapaulojen tenholla. Helmin täytyy hypätä yli kuin kauhistusta paeten. Jo alkavat vaeltajakuoron sävelet taas soida. Ne paisuvat, ne voittavat, ne riemuitsevat! Kiusaus on väistynyt, kirkkaus koittaa, taivaan rauha laskeutuu taistelun jälkeen, kuni kilvoituksen seppele, armosta saatu.
Kun Helmi lopetti, oli Kotkan huoneessa kaikki hiljaa. Mies makasi nukkuneena lattialla. Silloin Helmi uudestaan hiipi soittokoneen luo, virittäen laulun yhdeksästäkymmenestä yhdeksästä lampaasta ja yhdestä, joka katosi.
"— Sull' on yhdeksänkymmentä yhdeksän, eikö siinä kyllin ois? — Ei! — kuultiin paimenen ääntävän, ja hän kiirehti korpeen pois…"
Kotka oli nostanut oman tyynynsä miehen pään alle ja peittänyt hänet omalla vaipallansa. Nyt hän tuli Helmin luo ja laski kätensä hänen olalleen, laulun jatkuessa:
"— Miksi vuorelle tie on verinen, rakas, kallis Herrani? — Kas, siihen vuos' veri paimenen, kun hän lammasta etseili…"