Margit ei vastannut. Kyllikki pelkäsi häntä väsyttävänsä. Jospa jo lääkäri ennättäisi!
Kesti kumminkin vielä kotvan aikaa. Ensin tuli nimismies, jonka Kyllikki heti voi palauttaa. Ei ollut kysymystä ryöstöstä eikä pahoinpitelystä. Vieras matkustavainen oli sairas. Keuhkorepeämästä veri oli vuotanut. Kyllikki vain pyysi nimismieheltä sen palveluksen, että hän toimittaisi kunnan sairaanhoitajattaren paikalle tulemaan.
Vihdoin sitte lääkärikin saapui. Hän ei antanut vähintäkään elämän toivoa. — Paha keuhkovika — saanut uuden vauhdin. Rasitus, vilustus, mielenliikutus — kaikki sellainen tekee lopun. Joku päivä, korkeintaan joku viikko elinaikaa.
Hän sanoi sen Kyllikille viereisessä huoneessa, virallisesti, surkuttelematta. Nainenhan oli vieras, ja kuolema on lääkärille hyvin tavallinen asia.
Kyllikistä tuntui tuskalliselta lähteä tämän lääkärin kanssa Helin luo. Alkoi pelottaa, mikä tuomio kohtaisi siellä. Jos tuli tuomio, oli se raskaampi, kauhistavampi äskeistä. On haikeata, jos tuoni taittaa nuoren ummun, mutta jos järki sammuu, on kuolemakin pelastuksen enkeli.
Matkalla Kyllikki teki lääkärille täyden selon tilanteesta, pyytäen vaitiolon lupausta. Kylmä, huoleton mies muuttui vakavaksi. Kun hän astui Helin huoneeseen, tunsi hän osanottoa, jonka hän jo itsekin oli luullut tyyten tylsyneen pitkien työvuosien kulutuksessa.
Heli oli pukeissaan ja keinui kiikkutuolissa, laulaen jotakin suloista sävelmää. Hän katsoi vieroen ja oudoksuen lääkäriä. Pudisti sitte päätänsä: — En tunne. Odotin isää. Ei hän tule.
— Pitäisikö hänen isänsä tulla? — kysyi lääkäri Kyllikiltä.
— Olemme sähköttäneet ja pyytäneet.
— Ei! — huudahti Heli. — Isä ei tule, ei hän tahdo, Tapani on sanonut sen. Tapani tietää miksi, mutta minä en tiedä. Turhaan minä odotinkin.