Hän puhkesi rajuun itkuun.
— Ja äitiä en näe. Viekää minut äitini luo! Minun on ikävä, ikävä…
Kyllikki oli hämmästyneenä kuunnellut, mitä Heli sanoi Tapanista. Haaveiliko hän, vai tiesikö Tapani tosiaan enemmän kuin Kyllikki aavistikaan? Mutta ei hänellä nyt ollut aikaa tätä ajatella pitemmältä. Hän kumartui hellästi Helin puoleen.
— Äitisi on sairas ja sinä myös. Kyllä sinä vielä pääset hänen luoksensa, älä itke.
Kun Kyllikki kääntyi, kohtasi hän Tapanin katseen. Poika seisoi ovella, syvän, synkän vakavana. Kyllikki ei ollut häntä nähnyt koskella; hän oli nähnyt hänet vain tarmokkaassa toiminnassa yön jännittävinä hetkinä. Tämä muoto oli hänelle outo, se säikähdytti miltei yhtä paljon kuin Helin sairaat mielikuvat.
— Oi Jumalani, — kohosi äänetön huokaus Kyllikin povesta, — armahda näitä lapsi parkoja! Armahda meitä kaikkia!
Lääkäri ei osannut sanoa mitään varmaa. Ei hän ollut hermokohtausten erikoistuntija eikä muutenkaan keskinkertaista kyvykkäämpi. Hän määräsi rauhoittavia lääkkeitä ja lausui ylimalkaisesti: — Tuommoiset tilat voivat kestää joskus tunteja, joskus päiviä, joskus eivät mene ohi ollenkaan. Herkkätunteisille nuorille ihmisille ne tulevat mielenliikutuksesta ja voivat taas yhtä helposti haihtuakin. Sääli tyttöä. Toivottavasti hän ei kuulu parantumattomiin.
Tapani astui kiihkeänä esiin. — Ettekö sitte mitään voi neuvoa?
Mutta lääkäri vain kohautti olkapäitänsä. Itsekin hän mielessään pahoitteli apunsa niukkuutta.
Lääkäri lähti. Kyllikki vei Tapanin tyhjään koulusaliin. — Hän ei voinut auttaa, mutta minä tiedän kaikkivaltiaan Auttajan. Tapani, uskotko häneen ja tahdotko polvistua kanssani? Se on ainoa keinomme nyt.