Taistelu riehui nuorukaisen rinnassa. Hän ei voinut puolella totuudella mitään tehdä. Hän kunnioitti isänsä, Kyllikki tädin ja mummutädin, vieläpä siskonsakin uskoa. Kaikki, joita hän hellimmin rakasti, uskoivat Jumalaan ja Vapahtajaan. Samalla hän kuitenkin itse lapsesta asti oli epäillyt ja kapinoinnut. Mikä oli sellainen Jumala, joka salli onnettomuuden hänen kotiinsa? Ei hän voinut sitä Jumalaa hyväksi Isäksi ymmärtää. Mutta sydän kaipasi — sillä nuo toiset, hänen rakkaansa, ne ainakin, jotka pitemmälle olivat päässeet, ne olivat onnelliset uskossansa, elämän kovuudesta huolimatta.
Kuinka mielellään hän olisi polvistunut Kyllikki tädin viereen! Mutta kapinanhenki kohosi taas. Se sai voiton hänen ajatuksistansa, se tunki huulillekin, katkerana, häikäilemättömänä:
— Miksi Jumala juuri Heliä auttaisi? Ovathan hullujenhuoneet täynnä. Eiköhän muillakin ole omaisia, jotka rukoilevat?
Ei koskaan hän näin ollut loukannut Kyllikki tädin eikä kenenkään muunkaan pyhintä vakaumusta. Hän poistui huoneeseensa ja sulki oven. Mutta toisessa tuokiossa hän jo palasi takaisin, kietoi kätensä Kyllikin kaulaan ja purskahti itkuun. Sellaistakaan Tapani ei ollut tehnyt koskaan ennen. Hän nyyhki raskaasti:
— Täti, Kyllikki täti, anna anteeksi! Kuinka paljo sinulla on vaivaa ja surua meistä raukoista… Kyllikki täti, rukoile sinä! En minä voi, on liian vaikeata koko elämä.
Kyllikki sanoi hiljaa: — Mene, odota ulkona. Lähdemme sitte yhdessä äitisi luo. Hänen päivänsä ja hetkensä ovat luetut.
Ja lyhyesti hän kertoi, minkä tiesi.
Vasta iltapäivällä he kumminkin pääsivät lähtemään. Vanha rouva Kotiranta pakotti tyttärensä levolle, niinkuin Kyllikki aamulla Tapanin.
— Eivät ne ole vahvatkaan voimat tyhjentymättömiä, — hän sanoi. Ja Kyllikki käsitti hänen olevan oikeassa.
Kyllikin levätessä tuli muuan vanha vaimo koululle. Hän oli sen talon muori, josta mies oli lähetetty lääkäriä noutamaan. Himasen Kaisa oli hartaimpia erisuunnan uskovaisia.