— Kuulin, että rouvalla ja opettajattarella on surua ja huolta, — sanoi hän osaaottavasti. — Tulin tiedustamaan, tarvittaisiinko mitä.
Rouva Kotiranta pyysi hänet istumaan. — Kyllä, esirukoustenne apua, Kaisa muori, meidän nuorelle vieraallemme ja sille sairaalle rouvalle, joka majatalossa makaa.
— Huomenna on seurat, — sanoi Kaisa. — Ette taida joutaa sinne. Mutta puhunpa Kiiskin Matille, joka johtaa.
— Kiitos. Ja hyvä olisi, jos joku avustaisi hoitajatarta majatalossa. Ei hän pitkältä yksin jaksa öitä ja päiviä valvoa, eikä Kyllikkikään täältä pääse koska tahansa.
— Kyllä menijöitä on. Kolmehan on tyttöä meilläkin. Pitää toki kristisisarten ja veljien toisiansa auttaa.
Siinä jo tulikin Kyllikki nukkumasta. Kaisa kävi häntä kaulasta, vedet silmissä. — Voi rakas opettajatar, tehän voitelitte ja kääritte meidän Maissin jalkaa, en minä sitä ole unohtanut. Kun vaan Jumalan Henki vetäisi teitä astumaan sen yhden askeleen, että maailmasta erkanisitte ja tulisitte syntinne tunnustamaan…
— Kyllikki, Kaisa muori täällä tarjoaa apuansa meidän sairaillemme, — sanoi rouva Kotiranta, joka huomasi tyttärensä poskille punan kohoavan. Jo olikin Kyllikin huulille pyörähtämässä jyrkkä vastaus: — Miksi te minua ahdistatte näin ilman aihetta? Minä tunnustan syntini Jumalalle enkä vieraille ihmisille. Minä elän maailmassa, mutta maailman synnistä pyrin erilleni yhtä vakavasti kuin tekin! — Mutta avuntarjouksesta hänen mielensä heti lämpeni ja lauhtui.
— Kiitoksia, — sanoi hän sentähden hilliytyneenä ja hiljaisesti. — Niin, Kaisa muori, kyllä minä tarvitsen Jumalan Hengen johdatusta. Ei hän jätä minua, vaikka kuljenkin erilaista tietä kuin te toivoisitte.
Kaisa muori pudisteli päätänsä. — Kun vaan samaan taivaaseen tultaisiin…
Siitä asiasta hän vielä huolekkaana jäi keskustelemaan vanhan rouvan luo, kun Kyllikki sanoi hyvästit ja Tapanin kera lähti majatalolle.