* * * * *
Tapani, reipas, rohkea poika, astui vapisevin sydämin äitinsä sairasvuoteen ääreen. Margit ojensi hänelle laihan, valkean kätensä. Tapani kumartui ja suuteli sitä. Ei kukaan ollut hänelle sellaista opettanut, se johtui itsestään.
— Sinäkin tahdoit tulla, — sanoi Margit. — Minä luulin, että vihasit minua. Missä Heli on? Etkö häntä tuonut?
— Heli uupui mielenliikutuksesta, — täytyi Kyllikin selittää. — Lääkäri kävi hänenkin luonansa. Hän on liian hento, ei hän paljoa kestä. Hän kysyy alati äitiänsä, ja me saatamme hänet tänne, kun hän toipuu.
— Vielä sekin suru… että tein Helin sairaaksi… Voi, minun jäljissäni kulkee pelkkä onnettomuus. Heli, rakas pikku Heli raukka!
Kyyneleet kihosivat Margitin silmiin.
— Eihän se ole vaarallista, eihän? Minulla oli tytär — Ilse, joka kuoli…
Kyllikki koetti rauhoittaa ja lohduttaa.
— Katso, täällä on Tapani, terve, voimakas poikasi.
— Niin, Tapani. — Hän sulki pojan katseisiinsa, ihaileviin, mutta arkoihin ja levottomiin. — Sano, olethan minun poikani? Sinä olet niin pitkä ja vahva — ja kaunis — niinkuin Mauri…