Loppusanat hymisivät melkein kuulumattomana kuiskeena.
— Vastaa minulle jotakin…
Mitä pitikään Tapanin vastata? Kertoako, että hän todella oli vihannut naista, joka siinä nyt makasi kuoleman portilla? Oli vihannut, halveksinut, toivonut ettei sellaista äitiä hänellä milloinkaan olisi ollut…
Mutta vihasiko hän vielä? Eikö tuska raadellut hänen nuorta sydäntänsä, eikö sääli ja katumus puristanut hänen kurkkuansa niin, että hän tuskin sai ääntä ilmoille?
— Olen pahoillani, kun en löytänyt teitä eilen, palatessani Heliä viemästä, — hän sanoi. — Olisin teitä opastanut. Ehkä verensyöksy ei olisikaan sitte tullut, tai ainakin olisitte heti saanut apua. Olen hyvin pahoillani.
— Kävitkö minua etsimässä? Todellako, Tapani?
Margitin poskille kohosi vieno hehku, ja jännittynyt kysymys oli hänen katseessansa. Taas hän olisi kohottautunut, ellei Kyllikki olisi pidättänyt hellällä väkivallalla.
— Kävin.
— Kiitos, kiitos!
Margit näytti niin onnelliselta, niin vähästä kiitolliselta, että Tapani painoi päänsä alas, toivoen, että olisi tehnyt jotain enempää ja parempaa.